Tidlösa musikaliska stormvindar

Ekenäs Sommarkonserter.
Finländska kammarorkestern i Ekenäs kyrka 4.8. Dirigent: Jukka-Pekka Saraste. Solister: Jorma Hynninen, baryton, Sari Kaasinen, sång & kantele, Lasse Pöysti, recitation. Rautavaara, Kilpinen, Kuula, Sibelius.

Kontrasten mellan de finskt nationella och mer nordiskt orienterade elementen växte ut till den dramaturgiska cloun vid lördagens sommarkonsert i Ekenäs kyrka och Jukka-Pekka Saraste skall ha ett lyft på hatten för en lagom vidlyftig och idémässigt ovanligt fruktbar programuppläggning.
Einojuhani Rautavaara, Toivo Kuula och Yrjö Kilpinen är namn som borgar för att även den mest finsksinnade av musikälskare fick sitt lystmäte och idén att rama in det hela med Sari Kaasinens vaggvisor och gråtkväden var helt enkelt genial. Vilket effektivt sätt att få publiken att spetsa öronen!
Rautavaaras sånger ur operan Aleksis Kivi anslog tonen på ett skönt uppfordrande sätt, medan Kuulas Sommarnatt på kyrkogården och Kom, älskade gav en vink om hur den opera som denne Finlands Puccini tveklöst hade skrivit om han inte blivit mördad vid 34 års ålder kunde ha låtit.
De tre Kilpinensångerna visade å sin sida med all tänkbar tydlighet på en estetik som blivit rätt illa medfaren av tidens tand. Kilpinen må ha varit en genial sångtonsättare på sin tid, men i dag framstår även hans mest inspirerade alster till vilka de nu hörda Myrmark, Den gamla kyrkan och På kyrkstranden onekligen hör som i sig välljudande, men unkna på ett rätt svårdefinierbart sätt.
Något som i sin tur desto effektivare underströk de tidlösa kvaliteterna i Sibelius geniala Stormenmusik. Här rör vi oss på ett känslomässigt hisnande brett fält och Sibelius målar med bergsäker hand upp emotionellt djupt berörande och skönt kontrasterande dramatiska scenerier i de mest koncentrerade av format.
Vår musikberättare och -recitatör par excellence, Lasse Pöysti, kunde utan minsta lilla problem ha axlat Prosperos mantel och trollstav, men valde att i stället röra sig på de personliga hågkomsternas plan.
Antagligen ett klokt beslut, enär han på sitt oefterhärmligt chosefria sätt förmådde trollbinda publiken med såväl reflektioner från fornstora dagar som en åskådligt komprimerad översikt av pjäsens centrala personer och handlingsförlopp. Alldeles mot slutet kunde man ha önskat sig ett mer påtagligt prosperianskt grepp, men det får ändå bli en inte särdeles tungt vägande randanmärkning.
Saraste hade, i samråd med Pöysti, gjort ett för tillfället specialdesignat utdrag ur det timslånga originalpartituret och trots att ett par av de dramatiskt mest effektiva numren liksom, av praktiska orsaker, samtliga utom en av Ariels sånger lyste med sin frånvaro fick man en helt adekvat bild av det dramatiska förloppet.
FKO-musikerna spelade med samma dramatiska närvarokänsla och emotionella nerv som under hela festivalen, Jorma Hynninen var en röst- och tolkningsmässig klippa i den vokala avdelningen och det enda minuset får ristas för den annars utmärkta kyrkoakustiken, som denna gång i onödigt hög grad favoriserade blecket på blåsarnas bekostnad.
Nästa sommars festivaltema lyder Sångens gåva . Vad kan väl inte Saraste tänkas utvinna ur det ymnighetshornet.
Mats Liljeroos
kultur@hbl.fi
Idén att rama in det hela med Sari Kaasinens vaggvisor och gråtkväden var helt enkelt genial. Vilket effektivt sätt att få publiken att spetsa öronen!

Kiistely eri musiikkilajien paremmuudesta turhaa

"Arvot vaikuttavat kuitenkin yhteiskunnallisiin resurssipäätöksiin, jolloin jonkinlainen yhteinen arviointipohja on löydettävä."

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kirjoitus "W. A. Mozart vastaan Mr. Lordi" (25. 7.) on kiitettävän kiihkoton kirjoitus aiheesta, joka on ikuinen ja jota on pohdittu moneen kertaan: Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muut musiikin lajit? Onko joillakin musiikin lajeilla suurempi olemassaolo-oikeus kuin toisilla?
Aiheesta keskustellaan kiihkeästi, koska kyseessä on arvokeskustelu puhtaimmassa muodossa. Kiivaus, jolla klassista musiikkia puolustetaan, on ymmärrettävissä eloonjäämistaisteluna uhatun lajin ja arvon puolesta.
Tärkeästä asiasta ei haluta luopua, kun yhteiskunnassa tapahtuva murros näyttää hautaavan alleen kaiken arvokkaaksi koetun. Koska Sibelius-Akatemiassa keväällä käytyyn keskusteluun viitataan, on muutama kommentti paikallaan.
Kysymyksenasettelu "onko klassinen musiikki arvokkaampi kuin muut lajit" on omiaan polarisoimaan keskustelua vähemmän toivotulla tavalla.
Päädymme mustamaalaamiseen ja poteroitumiseen, joka ei vie keskustelua eteenpäin. Eri musiikin lajit luodaan eri tarpeisiin, niihin kohdistuvat eri odotukset ja niille annetaan eri merkitykset. Kaiken kaikkiaan meidän olisi syytä kysyä, miksi moniarvoisuus on meille niin vaikea asia.
Erilaisuus koetaan uhkana, joka estää meitä näkemästä toisen lajin hyvät puolet. Viholliseksi leimaaminen on vanhastaan käytetty menetelmä siirtää paha itsensä ulkopuolelle. Moniarvoisuuden käsite leimataan negatiiviseksi ja epäilyttäväksi.
Laajalla maulla ylpeileminen ja viittaus kaikkiruokaiseen sikaan ovat Ilpo Mansneruksen käyttämiä ilmaisuja. Myönteisemmällä asenteella voisi yhtä hyvin kai puhua monipuolisesta ravinnosta?
Musiikin vaikutus yksilöön on niin subjektiivista, että sen terapeuttisuudesta on mahdotonta keskustella yleisellä tasolla. Mikä toiselle on pyhää, on toiselle arkea ja päinvastoin.
Juice Leskisen kuoleman yhteydessä esille tulleet tunneilmaisut osoittavat, kuinka syvän vaikutuksen hän on tehnyt kokonaiseen sukupolveen – vaikutuksen, joka on verrattavissa entisajan koraalien lohduttavaan tehoon.
Emme voi toisen puolesta määritellä pyhyyden rajoja. Klassisen musiikin suhde ruumiillisuuteen, rytmiin, on kautta historian ollut ongelmallinen. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi bassorummun vaikutus herättää ihmisen alkuvoimat liikkeelle.
Tulisiko jokaisen sitten hoitaa oma tonttinsa ja elää sen musiikin parissa, jonka kanssa hän viihtyy? Makuasioista ei kannata kiistellä kuten Eero Hämeenniemi kirjoituksessa muistuttaa.
Arvot vaikuttavat kuitenkin yhteiskunnallisiin resurssipäätöksiin, jolloin jonkinlainen yhteinen arviointipohja on löydettävä.
Onko kaikenlaista musiikkia tuettava julkisin varoin? Onko oikein, että Savonlinnan oopperajuhlat saa opetusministeriöltä suuremman tuen kuin Kaustisen kansanmusiikkijuhlat? Miten julkisen tuen suuruus huomioi kaupallisuuden ehdot?
Muissa yhteyksissä olemme tottuneet hyväksymään monimuotoisuuden, diversiteetin, käsitteen myönteisenä arvona. Pitävätkö markkinat huolen monimuotoisuudesta vai tarvitaanko tukitoimenpiteitä heikkojen tukemiseksi – tarvitaanko siis kulttuuripolitiikkaa?
Toinen läheisesti keskusteluun liittyvä käsite on kestävän kehityksen periaate. Liittyykö klassisen musiikin kestokykyyn myönteisiä latauksia vai ovatko raikkaus, kertaluontoisuus ja lyhytikäisyys arvoja nekin?
Edustavatko rock-konserttien ympäristöön kohdistuvat paineet ja huikea äänentoistovolyymi sekä siihen liittyvät energiakulutus ja kuulovammat sittenkään kestäviä arvoja?
Sibelius-Akatemian tehtävä musiikin kentällä on yliopistolain muotoilun mukaisesti "antaa maan ylintä opetusta" sekä oman missiomme mukaan "vaalia ja uudistaa laaja-alaisesti suomalaista musiikkikulttuuria". Kulttuurielämän murroksessa tämä on tulkittava monimuotoisuuden hyväksymiseksi ja myönteisenä suhtautumisena eri kulttuuri-ilmiöiden vaikutusmahdollisuuksiin.
Se, että elinvoimaiset "uudet" musiikkilajit kuten kansanmusiikki ja jazz ovat vuodesta 1980 kuuluneet yliopiston opetusohjelmaan, ei ole vähentänyt talon elinvoimaisuutta, päinvastoin.
Molempien lajien koulutuksen saama laaja kansainvälinen tunnustus on vahvistanut Suomen mainetta musiikkimaana. Klassisen musiikin edustajat ovat tehneet saman jo vuosikausia.
Aivan kuten Pekka Jalkanen kirjoituksessa totesi, "rajat sekoittuvat ja tulevaisuudessa niin tulee tapahtumaan entistä enemmän".
Tärkeämpää kuin keskinäinen kinastelu lajien arvokkuudesta on nyt tehdä yhteinen aloite peruskoulun taideaineiden tuntiresurssien palauttamisen puolesta. Tuntiresurssien vähäisyydessä on musiikkielämämme tulevaisuuden todellinen uhka.
Tutkimukset osoittavat, että kuuntelutottumukset nuorten piirissä menevät sujuvasti yli genrerajojen. Koulutuksen puolella on korkea aika tiedostaa tämä.
Mahdollistaako tällainen laajapohjaisuus myös pitkää valmennusta edellyttäviä huippusuorituksia, siinä visainen kysymys. Toivottavaa olisi, että löytyisi laajasti tarvittavaa avoimuutta, jotta valtataistelulta ja siihen liittyviltä revanssi-ilmiöiltä säästyttäisiin.
Siinä murroksessa, joka on meneillään musiikin kentällä, tarvitaan nyt Väinö Linnan tapaista katu-uskottavuutta omaavaa, kokoavaa hahmoa.

GUSTAV DJUPSJÖBACKA
rehtori
Sibelius-Akatemia

Klassinen musiikki menetti asemansa yhteiskunnallisen eliitin suojattina

JYRKI RÄIKKÄ
HS 25.7.2007

"Klassinen musiikki ei ole osannut reagoida mielekkäästi yhteiskunnalliseen muutokseen. Se on menettänyt mandaattinsa yhteiskunnallisen eliitin musiikkina eikä ole onnistunut luomaan uutta mandaattia."
Tätä mieltä on säveltäjä Eero Hämeenniemi, jonka musiikin vuorovaikutussuhteita analysoiva kirja Tulevaisuuden musiikin historia ilmestyy elokuun lopussa.
"Puhun kirjassa eniten klassisesta musiikista, koska se on pahimmassa kriisissä."
Hämeenniemen mielestä musiikin luokittelu lajityypeiksi on väistymässä.
"Se on perustunut maantieteellisiin, historiallisiin ja yhteiskuntaluokkien välisiin jakoihin. Yhteiskuntarakenne, joka on kantanut klassista musiikkia sosiaalisena ilmiönä, on hävinnyt."
Hämeenniemen mielestä musiikkia voidaan arvioida vain subjektiivisin kriteerein.
"Joku on sitä mieltä, että Snoop Dogg on parempi kuin Mozart. Toisen mielestä klassinen musiikki on parempaa kuin kaikki muu. Mutta makuasiat ovat yksityisasioita, yhteiskunta ei voi tehdä tällaisia preferenssejä", Hämeenniemi sanoo.
Musiikin tutkija ja Musiikki-lehden päätoimittaja Susanna Välimäki korostaa, että kaikki musiikin lajit ovat historiallisia eikä mikään niistä ole ikuinen. Esimerkiksi klassinen musiikki ei ole ihmisten arjessa samassa asemassa kuin sata vuotta sitten.
"Murros on tapahtunut, mutta se ei mielestäni ole mikään uhka, vaan normaalia kehitystä."
Musiikkitieteilijä ja säveltäjä Pekka Jalkanen pitää taidemusiikkia haasteellisempana, rikkaampana ja monitasoisempana - ja siinä mielessä parempana - musiikkina kuin esimerkiksi rockia. Hänen mielestään taidemusiikkiin käytetään enemmän päänvaivaa kuin "hetken inspiraatiosta lähtevään" populaarimusiikkiin.
Jalkanen huomauttaa kuitenkin, että esimerkiksi uusi kansanmusiikki, jazz ja kunnianhimoinen rock ovat alkaneet imeä itseensä taiderockin substanssia.
"Rajat sekoittuvat, ja tulevaisuudessa niin tulee tapahtumaan entistä enemmän."