Kiistely eri musiikkilajien paremmuudesta turhaa

"Arvot vaikuttavat kuitenkin yhteiskunnallisiin resurssipäätöksiin, jolloin jonkinlainen yhteinen arviointipohja on löydettävä."

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kirjoitus "W. A. Mozart vastaan Mr. Lordi" (25. 7.) on kiitettävän kiihkoton kirjoitus aiheesta, joka on ikuinen ja jota on pohdittu moneen kertaan: Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muut musiikin lajit? Onko joillakin musiikin lajeilla suurempi olemassaolo-oikeus kuin toisilla?
Aiheesta keskustellaan kiihkeästi, koska kyseessä on arvokeskustelu puhtaimmassa muodossa. Kiivaus, jolla klassista musiikkia puolustetaan, on ymmärrettävissä eloonjäämistaisteluna uhatun lajin ja arvon puolesta.
Tärkeästä asiasta ei haluta luopua, kun yhteiskunnassa tapahtuva murros näyttää hautaavan alleen kaiken arvokkaaksi koetun. Koska Sibelius-Akatemiassa keväällä käytyyn keskusteluun viitataan, on muutama kommentti paikallaan.
Kysymyksenasettelu "onko klassinen musiikki arvokkaampi kuin muut lajit" on omiaan polarisoimaan keskustelua vähemmän toivotulla tavalla.
Päädymme mustamaalaamiseen ja poteroitumiseen, joka ei vie keskustelua eteenpäin. Eri musiikin lajit luodaan eri tarpeisiin, niihin kohdistuvat eri odotukset ja niille annetaan eri merkitykset. Kaiken kaikkiaan meidän olisi syytä kysyä, miksi moniarvoisuus on meille niin vaikea asia.
Erilaisuus koetaan uhkana, joka estää meitä näkemästä toisen lajin hyvät puolet. Viholliseksi leimaaminen on vanhastaan käytetty menetelmä siirtää paha itsensä ulkopuolelle. Moniarvoisuuden käsite leimataan negatiiviseksi ja epäilyttäväksi.
Laajalla maulla ylpeileminen ja viittaus kaikkiruokaiseen sikaan ovat Ilpo Mansneruksen käyttämiä ilmaisuja. Myönteisemmällä asenteella voisi yhtä hyvin kai puhua monipuolisesta ravinnosta?
Musiikin vaikutus yksilöön on niin subjektiivista, että sen terapeuttisuudesta on mahdotonta keskustella yleisellä tasolla. Mikä toiselle on pyhää, on toiselle arkea ja päinvastoin.
Juice Leskisen kuoleman yhteydessä esille tulleet tunneilmaisut osoittavat, kuinka syvän vaikutuksen hän on tehnyt kokonaiseen sukupolveen – vaikutuksen, joka on verrattavissa entisajan koraalien lohduttavaan tehoon.
Emme voi toisen puolesta määritellä pyhyyden rajoja. Klassisen musiikin suhde ruumiillisuuteen, rytmiin, on kautta historian ollut ongelmallinen. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi bassorummun vaikutus herättää ihmisen alkuvoimat liikkeelle.
Tulisiko jokaisen sitten hoitaa oma tonttinsa ja elää sen musiikin parissa, jonka kanssa hän viihtyy? Makuasioista ei kannata kiistellä kuten Eero Hämeenniemi kirjoituksessa muistuttaa.
Arvot vaikuttavat kuitenkin yhteiskunnallisiin resurssipäätöksiin, jolloin jonkinlainen yhteinen arviointipohja on löydettävä.
Onko kaikenlaista musiikkia tuettava julkisin varoin? Onko oikein, että Savonlinnan oopperajuhlat saa opetusministeriöltä suuremman tuen kuin Kaustisen kansanmusiikkijuhlat? Miten julkisen tuen suuruus huomioi kaupallisuuden ehdot?
Muissa yhteyksissä olemme tottuneet hyväksymään monimuotoisuuden, diversiteetin, käsitteen myönteisenä arvona. Pitävätkö markkinat huolen monimuotoisuudesta vai tarvitaanko tukitoimenpiteitä heikkojen tukemiseksi – tarvitaanko siis kulttuuripolitiikkaa?
Toinen läheisesti keskusteluun liittyvä käsite on kestävän kehityksen periaate. Liittyykö klassisen musiikin kestokykyyn myönteisiä latauksia vai ovatko raikkaus, kertaluontoisuus ja lyhytikäisyys arvoja nekin?
Edustavatko rock-konserttien ympäristöön kohdistuvat paineet ja huikea äänentoistovolyymi sekä siihen liittyvät energiakulutus ja kuulovammat sittenkään kestäviä arvoja?
Sibelius-Akatemian tehtävä musiikin kentällä on yliopistolain muotoilun mukaisesti "antaa maan ylintä opetusta" sekä oman missiomme mukaan "vaalia ja uudistaa laaja-alaisesti suomalaista musiikkikulttuuria". Kulttuurielämän murroksessa tämä on tulkittava monimuotoisuuden hyväksymiseksi ja myönteisenä suhtautumisena eri kulttuuri-ilmiöiden vaikutusmahdollisuuksiin.
Se, että elinvoimaiset "uudet" musiikkilajit kuten kansanmusiikki ja jazz ovat vuodesta 1980 kuuluneet yliopiston opetusohjelmaan, ei ole vähentänyt talon elinvoimaisuutta, päinvastoin.
Molempien lajien koulutuksen saama laaja kansainvälinen tunnustus on vahvistanut Suomen mainetta musiikkimaana. Klassisen musiikin edustajat ovat tehneet saman jo vuosikausia.
Aivan kuten Pekka Jalkanen kirjoituksessa totesi, "rajat sekoittuvat ja tulevaisuudessa niin tulee tapahtumaan entistä enemmän".
Tärkeämpää kuin keskinäinen kinastelu lajien arvokkuudesta on nyt tehdä yhteinen aloite peruskoulun taideaineiden tuntiresurssien palauttamisen puolesta. Tuntiresurssien vähäisyydessä on musiikkielämämme tulevaisuuden todellinen uhka.
Tutkimukset osoittavat, että kuuntelutottumukset nuorten piirissä menevät sujuvasti yli genrerajojen. Koulutuksen puolella on korkea aika tiedostaa tämä.
Mahdollistaako tällainen laajapohjaisuus myös pitkää valmennusta edellyttäviä huippusuorituksia, siinä visainen kysymys. Toivottavaa olisi, että löytyisi laajasti tarvittavaa avoimuutta, jotta valtataistelulta ja siihen liittyviltä revanssi-ilmiöiltä säästyttäisiin.
Siinä murroksessa, joka on meneillään musiikin kentällä, tarvitaan nyt Väinö Linnan tapaista katu-uskottavuutta omaavaa, kokoavaa hahmoa.

GUSTAV DJUPSJÖBACKA
rehtori
Sibelius-Akatemia