Lauri Kilpiön Sweethearts kantaesitetään

Säveltäjä Lauri Kilpiön uusi teos Sweethearts saa kantaesityksensä Lemi-Lappeenranta musiikkijuhlilla ensi torstaina. Kahdelle pianolle sävelletyn teoksen esittävät Lappeenrannan Lappeen kirkossa amerikkalaispianisti Andrew Russo ja musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Paavali Jumppanen.

Saimaan rannoille levittäytyvä Lemi-Lappeenranta musiikkijuhlat avautuu 3. elokuuta Lemin kirkon konsertilla, jossa on ohjelmassa muun muassa Alban Bergin Seitsemän varhaista laulua Monica Groopin tulkitsemana.

Viiden päivän aikana konserteissa kuullaan myös esimerkiksi Béla Bartókin, George Crumbin, George Enescun ja Magnus Lindbergin tuotantoa.

HS

Joroisten teemana sota ja rauha

Sunnuntaina alkavien Joroisten musiikkipäivien tämänvuotisena teemana on sota ja rauha. Aiheen pariin vie muun muassa Igor Stravinskyn Sotilaan tarina, jonka esittävät keskiviikkona ja torstaina Tanssiteatteri ERI sekä kamariorkesteri Avanti.

Musiikkipäivät käynnistyy sunnuntaina Valamon luostarissa Ring Ensemblen konsertilla. Ring Ensemble on vokaalikamarimusiikkiin erikoistunut lauluyhtye, jonka ohjelmisto ulottuu renessanssista nykypäivään.

Tapahtuman taiteellinen johtaja on tänä kesänä viulisti-kapellimestari Jan Söderblom, joka vuorottelee tehtävässä tenori Topi Lehtipuun kanssa.

HS–STT

Kimmo Hakolan suurteos Le Sacrifice kuullaan ensi kertaa Suomessa

Säveltäjä Kimmo Hakolan keskeisiin teoksiin lukeutuva suurteos Le Sacrifice esitetään elokuussa ensi kertaa Suomessa.

Teoksen Suomen-ensiesitys ja samalla uusitun version kantaesitys kuullaan Helsingin juhlaviikoilla 19. elokuuta. Sen esittää Radion sinfoniaorkesteri Sakari Oramon johdolla. Sopraanosolistina laulaa Anu Komsi ja viulusoolosta vastaa Laura Vikman.

Kimmo Hakola sai Le Sacrificesta Teoston palkinnon 2003. Teos oli kantaesitetty Pariisissa edellisen vuoden joulukuussa.
HS

Näitä Sibeliuksen lauluja laulajat ehdottivat eniten

Våren flyktar hastigt, opus 13
Se'n har jag ej frågat mera, opus 17
Illalle, opus 17
Svarta rosor, opus 36
Men min fågel märks dock icke, opus 36
Säv, säv susa, opus 36
Demanten på marsnön, opus 36
Flickan kom ifrån sin älsklings möte, opus 37
Var det en dröm, opus 37
Kaiutar, opus 72
Useamman kuin yhden ehdotuksen saivat myös esimerkiksi Hertig Magnus ja Souda, souda sinisorsa.
HS

Sibeliuksen tunnetut ja oudot laulut

KUHMON KAMARIMUSIIKKI 17.–31.7.
Seppo Kimanen paljastaa, mitä Sibeliusta laulajat suosivat ja mikä ei kelpaa kenellekään

KUHMO. Tänään se päättyy. Mezzosopraano Tiina Penttinen laulaa valikoiman Jean Sibeliuksen yli sadasta laulusta, ja yksi Kuhmon kamarimusiikin kesän teemoista pannaan pakettiin.
Taiteellinen johtaja Seppo Kimanen laittoi ohjelmaan kuutisenkymmentä Sibeliuksen laulua eli yli puolet säveltäjän yksinlaulutuotannosta. Osa lauluista esitettiin kolmeenkin kertaan, mutta kymmeniä jäi myös laulamatta.

"Kaikki halusivat laulaa samaa kymmentä tai viittätoista suosituinta laulua", Kimanen kärjistää.
"Sain osan laulajista suostuteltua opettelemaan heille uusiakin lauluja, mutta eräät laulut eivät kelvanneet kenellekään."
Silti kuulijapalaute on ollut kiittävää, koska tavalliselle konserttikävijälle useat laulut ovat soineet nyt ensimmäistä kertaa ja paljastaneet arvonsa.
"Samoin jotkut laulajat ovat kiitelleet, että pakotin heidät opettelemaan uutta", Kimanen kertoo.
Katsotaanpa Sibeliuksen kahdeksasta yksinlauluopuksesta, mitä lauluja Kuhmossa laulettiin ja mitä ei.

Opukseen "numero 1" Sibelius kokosi keski-iällä joululaulunsa, vaikka julkaistuja opuksia oli jo kymmenittäin. Joululauluja ei kesäkuumilla laulettu.
"Kronologisesti varhaisin lauluopus 13 vuodelta 1892 tulikin sitten laulettua ensin Jorma Hynnisen ja melkein kokonaan myös Anne Sofie von Otterin voimin", Kimanen toteaa. "Myös eri vuosilta yhteen kerättyyn opukseen 17 oli helppo saada laulajia."
Hittejä näissä varhaisopuksissa riittää Se'n har jag ej frågat mera -laulusta Illalle-klassikkoon. Ymmärrettävästi laulajat suosivat myös dramaattisia kertovia lauluja, kuten Under strandens granar.
Opukset 36 ja 37 ovat täynnä vuosisadan vaihteen hittejä Svarta rosorista lähtien.
"Kaikkihan niitä halusivat laulaa. Monet annettiin Kirsi Tiihoselle ja hän joutui viime hetkellä peruuttamaan. Svarta rosor jää nyt kuulematta", Kimanen pahoittelee.

Huikeimmat laulut löytyvät opuksen 38 alusta vuosilta 1903–1904. Panteistiset loitsut På verandan vid havet ja Höstkväll edustavat moderneinta Sibeliusta, mutta Kimasta kohtasi epäonni. Otter jätti luvatusta ohjelmastaan pois vakavimmat laulut, kuten På verandan vid havet.
"Ja Höstkväll peruuntui Tiihosen poisjäännin myötä", Kimanen pahoittelee.
Loppu opuksesta 38 on heikompaa tasoa. Kiva I natten toki kuultiin Topi Lehtipuun konsertissa, mutta en kaipaa Harpolekaren och hans son ja Jag vill jag vore i Indialand -lauluja.
"Eipä niitä kukaan halunnutkaan laulaa."
Kronologisesti tähän väliin kuuluu opuksen 35 kaksi dramaattista laulua, eli Jubal ja dekadentisti eroottinen Teodora vuodelta 1908.
"En saanut Jubaliin laulajaa, mutta onneksi Hynninen teki Teodoran. Nämä kertovat laulut vaativat hänen kaltaistaan kypsää taiteilijaa."

Kokeellisten laulujen jälkeen Sibelius siirtyi opuksessa 50 perinteisempään liediin ja saksankieleen vuonna 1909. Oma huippuhetkeni oli, kun Otter lauloi ajan pysäyttävän laulun Die Stille Stadt.
Entä ekspressionistinen ja epätasainen opus 57 Ernst Josephsonin runoihin?
"Seitsemästä laulusta vain kaksi oli ohjelmassa ja niistäkin vaikuttava Jag är ett träd jäi pois Tiihosen peruutuksen vuoksi. Mutta suosittu Hertig Magnus kuultiin Otterin konsertissa."
Harvoin kuulee opusta 61 kesältä 1910. Kahdeksan laulun tunnelmat vaihtelevat impressionismista nostalgiseen kansallisromantiikkaan.
"Onneksi Otter lauloi Långsamt som kvällskynin ja Tommi Hakala hauskan Romeon. När jag drömmer kuultiin pariinkin kertaan", Kimanen muistelee.
Hajanainen opus 72 sisältää lauluja kolmella kielellä ja monella tyylillä lähinnä vuosilta 1914–1915. Upea Kaiutar kuultiin kahdesti, monia muita ei lainkaan.
"Kaiutar sopii nais- ja mieslaulajille, joten se on suosiossa. Riikka Rantasen konsertissa kuultiin myös esimerkiksi Hundra vägar, joka vertautuu näihin vanhempiin Runeberg-lauluihin", Kimanen sanoo.

Sibeliuksen suosikin Ida Ekmanin ääni alkoi rapistua 1910-luvulla. Sibelius täyttikin vuosina 1916–1917 opukset 86 ja 88 viehättävillä miniatyyreillä.
"Näillä pienille lauluille löytyi kivasti ottajia", Kimanen hykertelee. Opuksen 88 kukkaislauluja kuullaan tänäänkin Tiina Penttisen konsertissa.
Viimeinen lauluopus 90 vuosilta 1917–1918 kärsi, kun Otter jätti loistonumeron Norden viime hetkellä pois.
"Onneksi hän lauloi opuksesta tuon Hennes budskapin ja sitäkin myöhäisemmän, opusnumeroimattoman Narciss-laulun."

Sibelius teki 1920-luvulta lähtien vain yksittäisiä lauluja esimerkiksi vapaamuurareille. Ne jäivät Kuhmossa väliin, samoin osa opusnumeroimattomista ja näyttämömusiikista irrotetuista lauluista.
"Mutta Tiihosen paikkaaja Essi Luttinen toi viime hetkellä oivia lisiä, kuten orkesterilaulu Arioson pianosäestyksisen version", Kimanen kiittää.

Teeman läpikäyminen taitaa myös antaa kuvan siitä, minkälaista palapeliä Seppo Kimasen ohjelmasuunnittelu on näiden 35 vuoden aikana ollut?
"Laajat teemat olivat joskus tällaisia. Pyysin laulajilta ensin heidän omat ehdotuksensa ja lähdin karsimaan päällekkäisyyksiä ja ehdottamaan lisäyksiä. Toinen tai kolmas laulajan ehdotuslista yleensä sitten kelpasi. Annoin herkille laulajille enemmän vapauksia kuin instrumentalisteille, päällekkäisyyksien uhallakin", Kimanen kertoo.
Kiihkein sibeliaani voisi ehdottaa, että laulamatta jääneistä noin 50 teoksesta riittäisi yhtä laaja Sibelius-teema ensi vuodelle.
"Mutta se on sitten seuraajani Vladimir Mendelssohnin päätettävissä", Suomen Lontoon-instituutin johtoon kolmeksi vuodeksi lähtevä Kimanen naurahtaa.

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat

Fantastisk uttolkare

Jean Sibelius solosånger, pianoverk och stycken för violin och piano är ett sidospår på kammarmusikfestivalen i Kuhmo. De mindre styckena är en undanskymd del av Sibelius produktion men nu lyfts de fram med en gång.

Suverän interpret. För den svenska mezzosopranen Anne Sofie von Otter är Sibelius sånger en gammal kärlek som aldrig rostar. Hon visade att lugn, svalka och glöd kan gå hand i hand.

Sibelius skrev sammanlagt 110 solosånger av vilka en dryg handfull har sin bestående plats på sångarnas repertoar. Det finns mycket kvar att upptäcka i en inte helt lättolkad repertoar: uttrycket är dramatiskt och förtätat i det lilla formatet och ordens innebörd är a och o för tolkningen.

För den svenska mezzosopranen Anne Sofie von Otter är Sibelius sånger en gammal kärlek som aldrig rostar. Det finns någonting i förhållandet mellan musik och text som passar von Otters konstnärstemperament som hand i handske.
von Otters tolkningar är alltid genomtänkta och klara, hon låter texten träda fram och bakom ett på ytan svalt och distanserat grepp döljer sig en karismatisk känsloladdning.

von Otters två Sibeliuskonserter i Kuhmohuset var verkliga dragplåster som lämnade mången hugad lyssnare kvar i en biljettkö som nosade efter platser som inte längre fanns.

Två personligheter

Det var ett fyndigt drag att föra samman von Otter och hennes ackompanjatör Bengt Forsberg med violinisten Pekka Kuusisto.

von Otter och Kuusisto är som konstnärspersonligheter betraktade som från två olika planeter - von Otters aristokratiska framtoning är en motpol till skälmen Kuusistos egenartade, aningen publikfriande och musikaliskt frigjorda och lekfulla tolkningssätt.

Några av Sibelius små karaktärsstycken för violin och piano är riktiga pärlor som ger en ögonblicksbild av någon speciell stämning. Kuusisto spelade dem med finstämd nyansering, gärna i pianissimo och med en viss tänjning av notvärdena för att undvika en stelhet som dessa stycken annars kan lida av.

Kuusistos tolkningar var levande och känsliga, men om de kan kritiseras för någonting fanns det väl mycket artisteri i dem. Sibelius stil är avskalad och rätt karg och man ska kanske inte spela hans musik som om han skulle vara Fritz Kreisler.
von Otter visadc vilken fantastisk uttolkare hon är i ett program som med undantag av den avslutande sången Var det en dröm? inte hör till den lilla kretsen av klassiker bland Sibelius sånger. Lugn, svalka och glöd kan gå hand i hand hur enkelt som helst.

En lekfull sida

I den lilla sången En slända, där sländan är en symbol för den älskade, närmade sig von Otter ett expressionistiskt uttryck när hon rullade på ordet slända. Kaiutar sjöng hon till publikens stora förtjusning på finska och i Vilse visade hon sig från en glättig, lekfull och leende sida.

Amper kan hon också vara - när hon kom in på estraden i den andra konserten och såg att där fanns mikrofoner visade hon med suveränt arroganta gester att hon vill ha bort dem, och så fick mikrofonerna bäras åt sidan medan Pekka Kuusisto spelade små polskor på violin.

Som extranummer framförde trion von Otter, Kuusisto och Forsberg den märkliga sången En glad musikant, om vilken man inte riktigt vet om den var tänkt som recitation eller sång.

I varje fall gjorde von Otter sin högst personliga och glada tolkning av den och den lät mera som sång.

Inspirerats av runosång

Det andra uruppförandet i Kuhmo var Olli Mustonens gitarrstycke Jehkin Iivana, där tonsättaren låtit sig inspireras av den karelska runosångaren Iivana Shemeikka, som levde mellan åren 1843 och 1911.

Stycket börjar med en runomelodi som utvecklar sig till barockartade figurer à la Bach och mot slutet till en dans, för att sedan utmynna i runomelodin på nytt.

Gitarristen Ismo Eskelinen gjorde en känslig men smånätt tolkning av stycket - om Iivana Shemeikka som det berättas var en synnerligen häftig person kunde också tolkningen av honom haft mera karaktär.

MIKAEL KOSK
mikael.kosk@hbl.fi

Proms 2005: a connoisseur's feast with a meaty main course

(Filed: 27/07/2005)

David Fanning reviews The Fairy's Kiss and Theatrum Bestiarum at the Albert Hall

A feast for the connoisseur, this Prom. It began with three tone poems by Anatol Lyadov, the amiable Russian whose inability to fulfil the commission for The Firebird gave Stravinsky his big break; and it ended with what must be Stravinsky's least often performed ballet score, The Fairy's Kiss.

Likeable though Lyadov may have been, his evocations of the witch Baba-Yaga, of the Enchanted Lake, and of the evil Kikimora, conceal some venom beneath their chocolate box-like exteriors and the Finnish conductor John Storgårds ensured that every phase had atmosphere and idiomatic colour.

As for The Fairy's Kiss, this was nothing short of a triumph. Even fully paid-up Stravinskians have trouble with this score, with its reworkings of minor Tchaikovsky piano pieces and songs. But in this delicate, subtle and slyly witty performance it seemed not that Stravinsky was going back to visit Tchaikovsky, but that Tchaikovsky himself had travelled forward in time and was grafting on modern turns of phrase to his essential unchanged Romantic persona.

The effect was captivating. The BBC Symphony Orchestra excelled itself in the subtlety of its woodwind and the unanimity of its strings, and there was an affection and nonchalant quality to the phrasing that was little short of revelatory.

Yet even this was not the main event. Theatrum Bestiarum, a 20-minute near-symphony by the Hamburg-born Detlev Glanert, commissioned by the BBC, was receiving its world premiere.

From its convulsive opening to its hypnotised conclusion, this is an arresting piece of work. Glanert does not fight shy of direct representational tactics, such as the crawling double bassoon writing for the (unspecified) monster. But there is a purposeful inner momentum too, thanks to a strong rhythmic backbone and effectively scored harmony.

And still there was more, because the massive punch of Glanert was set off by the delicate caress of Oliver Knussen's four Whitman Settings, delectably sung by Claire Booth.

© Copyright of Telegraph Group Limited 2005

BBCSO/Storgards

July 28, 2005
Proms

Geoff Brown at the Albert Hall/Radio 3

WHAT makes an audience stay away? Rows of empty red seats for Tuesday’s BBC Symphony Orchestra Prom immediately prompted the question. Even diehard Prommers in the Arena were in short supply.

In part we were witnessing people’s unwillingness to listen to music they don’t know. This was the bill of fare: a world premiere from Detlev Glanert; the least performed of Stravinsky’s ballets, The Fairy’s Kiss; small jewels from his compatriot Lyadov, plus Oliver Knussen, the concert’s guiding spirit (absent as conductor through illness). Little here to galvanise and prod, except for the faithful and curious. No must-see artists, either: even his agent would be hard-pressed to call John Storgards (Knussen’s Finnish replacement) a household name.

We needed a smaller building. Certainly Claire Booth did. When this gifted soprano sings at the Queen Elizabeth Hall with an ensemble, you can usually hear every word. When she launched herself in the Albert Hall’s bowl upon the intricate textures of Knussen’s Whitman Settings we often caught none at all.

Lyadov’s trio of fairytale miniatures, Baba-Yaga, The Enchanted Lake and Kikimora, appeared equally marooned, though the orchestra’s finesse was enjoyable.

With Glanert’s 20-minute BBC commission, Theatrum bestiarum, the music finally began to fill out the spaces, helped by the inclusion of crashing organ chords at a climactic moment. “Dark and wild,” the composer describes it; “an exploration of dangerous dreams and wishes.” I was ready to cower under my seat. In fact, this frontline German composer, now in his mid- forties, has written one of his friendlier pieces, lolloping along for much of its length at a steady pulse.

The key to Glanert’s intentions lies in the work’s dedication to Shostakovich. That composer was a master at using popular forms — the march, the waltz — as vessels for black satire and despair. Hence the dance spirit here, always hovering on the grotesque, in increasingly fractured instrumentation. A polished performance of interesting music, though I wouldn’t vouch for the work’s staying power.

On to The Fairy’s Kiss. Here, apart from a smaller building, we also needed dancers. There is charming material inside this fusion of Stravinsky and Tchaikovsky, but the ballet wilts without choreography. And it needs loving hands; some gracefully executed solos aside, conductor and orchestra just did their duty. Not a successful concert.

Glanert premiere

Royal Albert Hall, London

Andrew Clements
Thursday July 28, 2005
The Guardian

Illness prevented Oliver Knussen from conducting his prom with the BBC Symphony Orchestra; John Storgards replaced him. But Knussen's influence remained obvious throughout the programme, not just in the inclusion of his own Whitman Settings (sung with steepling poise and clarity by Claire Booth), but in the Russian works that framed the concert (a sequence of Lyadov's exquisite miniature tone poems - Baba-Yaga, The Enchanted Lake and Kikimora - and Stravinsky's Tchaikovsky-derived ballet The Fairy's Kiss), and in the world premiere from a former pupil of the British composer-conductor.

Detlev Glanert's Theatrum Bestiarum, commissioned by the BBC for the Proms, comes with plenty of extra-musical baggage. Subtitled Songs and Dances for Large Orchestra, this continuous, 25-minute piece shares some basic material with Glanert's opera-in-progress, based on Albert Camus's play Caligula. Yet it's not a study for the stage work, the composer says, preferring to describe it as a kind of anatomical dissection of "man as beast . . . a glimpse into the inner soul of a monster as human beings can become".

That suggests something wilder and more vivid than the piece - which is dedicated to the memory of Shostakovich - turns out to be. Musically, it's a series of reflections and projections of the basic material heard slithering out of the depths of the orchestra in the opening minutes; at one moment it turns into a lilting waltz, at the next the sound is overwhelmed by baying brass, or cut short by the Gothic interjections of the Albert Hall organ. The mood of the piece is uneasy, closer to that of Ravel's La Valse than anything else.

The 45-year-old Glanert, who studied with Hans Werner Henze as well as with Knussen, handles the huge forces with real confidence and imagination, but never comes up with a clinching moment. In the end, all that sound, and quite a bit of fury, add up to nothing special.

Uusia ääniä Mustoselta ja Mařatkalta

KONSERTTI / KUHMON KAMARIMUSIIKKI
Kuhmon nykymusiikkitarjonta ei maistu paperilta

Uutta musiikkia Kuhmon kamarimusiikin konserteissa. ArteMiss-pianotrio maanantaina Kontion koululla. Ismo Eskelinen, kitara, tiistaina Kuhmo-talossa.

KUHMO. Kuka olisi arvannut vielä 1980-luvulla, että nuori konservatiivi Seppo Kimanen paljastuukin vanhemmiten nykymusiikin ylimmäksi edistäjäksi?
Yleisö on löytänyt aikamme musiikin vähitellen samassa tahdissa viimeistä vuottaan Kuhmon kamarimusiikin taiteellisena johtajana olevan Kimasen kanssa, ja niinpä salit ovat täynnä, oli ohjelmassa sitten Kryštof Mařatkan tai vaikkapa Olli Mustosen uutta musiikkia.
Asiaa tietenkin auttaa, että Kimanen ei ohjelmoi nykymusiikkitarjontaan pelkästään kompleksisinta modernismia.
Sitäkin on Veli-Matti Puumalan erinomaisesta jousikvartetosta lähtien, mutta tilaa on myös perinteisemmille ratkaisuille.

Mustosen kitarauutuus Jehkin Iivana sukeltaa hyvinkin syvälle perinteeseen. Inspiraation lähde on Iivana Shemeikka eli Jehkin Iivana (1843–1911), uljas karhunkaataja ja legendaarinen runolaulaja, jonka laulut innostivat esimerkiksi Alpo Sailon aloittamaan mittavan elämäntyön runolaulun kerääjänä.
"Suuren tietäjän" oloinen Iivana oli kotonaan niin metsissä kuin Helsingin-kiertueillaan, joiden aikana pääkaupungin karelianistit ihastelivat runonlaulajaa. Mustosta Iivanassa kiinnosti kuvaukset kanteleensoitosta, jonka aikana "katot kajahtelivat ja permannot pemahtelivat".
Niinpä runonlaulumuistumia sisältävä teos käsittää sekä meditatiivisia hetkiä että hurjan virtuoosista vipinää.

Mustonen käsittelee kitaraa niin, että keskimmäiset kielet D ja G soivat usein vapaina, ja G on todellinen G-piste, jota sormeillaan teoksen alussa ja lopussa kovinkin pitkään. Kahdella ylimmällä kielellä soitetaan runonlaulumelodioitakin mukailevia melodioita ja kahdella alimmalla muheasti murisevaa vastakuviota.
Nämä ovat sävellyksen kolme perustasoa, joiden seuraaminen tuntuu jo kertakuulemalta helpolta teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä taitteessa.
Toinen osa on virtuoosinäytös. Kolmas osa on hidas ja meditatiivinen, ja se sisältää ihan perinteisillä soinnuilla kulkevan muistuman vanhempaan musiikkiin. Tämän jälkeen kaari alkaa sulkeutua: neljäs osa muistuttaa toista, ja viides osa ensimmäistä.
Ismo Eskelinen oli uskomattoman puhtaasti ja sävykkäästi soittava kantaesityksen solisti.
Arvelen kuitenkin, että teos tekee vielä suuremman vaikutelman 15. elokuuta Turun musiikkijuhlilla Akatemiatalon kaikuisassa akustiikassa. Siellä silkka volyymi on niin paljon suurempi, että "katot kajahtelevat" aivan eri tavalla kuin isommassa Kuhmo-talossa.

Kiinnostava uuden musiikin teos on myös Mustosen tyyliä paljon kompleksisempi Kryštof Mařatkan Unen antologia (2002).
Jo teoksen rakenne hätkähdyttää. Pitkä ensimmäinen osa on kuin omalakinen kokonaisuutensa, jonka jälkeen toinen osa tuntuu hyvin lyhyeltä. Ja kolmas osa toistaa toisen osan melkein sellaisenaan!
Tästä jatketaan kahden lisätaitteen kautta kohti teoksen kiihkeää loppunousua. Teos sisältää unen logiikkaa eli toisteisuutta ja äkillisiä leikkauksia sekä poikkeuksellisia soittotapoja. Mařatka on jo mestari löytämään soinnin jatkuvuutta ja resonanssia hieman epätavallisemmillakin keinoilla.
Kaikessa älyllisyydessään ja modernistisuudessaan myös Mařatka tekee kuitenkin musiikkia korville. Kuivakas paperimusiikki on hänenkin ilmaisustaan kaukana.

Vesa Sirén

Säveltäjä läpimurron kynnyksellä

KUHMON KAMARIMUSIIKKI 17.–31. 7.
Kryštof Mařatka on nousemassa ensimmäiseksi kansainväliseksi tšekkisäveltäjäksi sitten Martinun

KUHMO. Nyt tulee toimittajallekin hiki.
Olen seuraamassa nuoren tšekkisäveltäjän Kryštof Mařatkan pianokvarteton Exaltum harjoituksia, koska en voi jäädä torstai-illan konserttiin sitä kuulemaan.
Mutta mitä nyt! Pianisti Jens Elvekjaer vinkkaa minut kääntämään vaativan piano-osuuden nuottien sivuja. Hänen kun pitää aina välillä soittaa toisella kädellä ja työntää toinen kätensä flyygelin kieliin tietyn efektin saadakseen.
Aha, tuon se osaa jo ulkoa ja haluaa sivua käännettävän jo nyt. Aijaa, tuohon on merkitty luuppi joka toistuu toistumistaan. Oho, nytkö ne jo jatkoivat luupin jälkeen! Himputti, nyt tahmatassuni kääntävät kahta sivua kerralla!
Puolentoista tunnin jälkeen Kuhmon kamarimusiikin seuraava taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn rukkaa aikatauluja, jotta säveltäjän teos saa lisää harjoitusaikaa.
"Otetaan vielä tunti, jotta saadaan kokeilla tuota äärimmäisesti nopeutuvaa hullunmyllyloppua esitystempossa."
Gulp! Ja edelleen tarvitaan siis nuotinkääntäjää?

Nuori Mařatka (s. 1972) on hyvää vauhtia nousemassa Tšekin ensimmäiseksi kansainvälisesti suosituksi säveltäjänimeksi sitten Bohuslav Martinun (1890–1958). Suomalaiset ovat päässeet tutustumaan häneen ensimmäisten joukossa.
"Frans Helmerson kutsui minut Korsholman musiikkijuhlille jo 1998 ja 1999. Siellä soi pianokvartettoni Exaltum, jota äsken harjoittelimme", säveltäjä kertoo polkiessaan sateessa kohti lounaspaikkaa.
"Ja Jyväskylän kaupunginorkesteri on esittänyt etnisvaikutteista klarinettikonserttoani ja kutsunut vaimoni solistiksi alttoviulukonserttoni esitykseen ensi kaudella. Konserton nimi on Astrophonia, ja se on Ranskan radion tilaus."
Esityksiä alkaa kertyä mukavasti myös muissa maissa.
"Grieg-trio kantaesitti pianotrioni Lontoon Wigmore Hallin loppuunmyydyssä konsertissa. Ja nyt sävellän sanatonta oopperaa kivikauteen sijoittuvaan tarinaan Prahan kansallisteatterille eli maamme suurimmalle ooppera-, baletti- ja teatteritalolle. Vaikka asun Pariisissa, tunnen olevani tšekki luuydintä myöten."

Kuhmossa Mařatkaa on ohjelmassa kolmen teoksen verran.
"En ole yhden tyylin säveltäjä, vaan jokainen teos luo oman maailmansa. Kymmenen vuotta vanha Poemes viululle ja sellolle ei edusta nykyistä sanontaani. Olen kirjoittanut partituurin kuin runon. Katsokaa, tältä se näyttää!"
Säveltäjä näyttää kaunista käsialaansa olevan partituurin, jossa nuotit on kirjoitettu kuin runon säkeistöiksi.
"Nyt torstaina kuultava pianokvartettoni Exaltum vuorostaan on saanut inspiraation Tarkovskin Stalker-elokuvasta. Se voimistuu ja kiihtyy hiljalleen matkalla korkeuksista syvyyksiin."

Säveltäjä ehti opiskella kommunistisessa Prahassa ennen samettivallankumousta, mutta pääsi 1990-luvun alussa Pariisiin.
"Rautaesiripun takana oleminen teki myös musiikkielämän infrastruktuurille tuhoja, joiden korjaamiseen menee vielä sukupolvi. Juuri tämän vuoksi meillä ei ole ollut kansainvälisesti erityisen tunnettuja säveltäjiä sitten Martinun."
Mařatka opiskeli muutaman kuukauden Pariisin Ircamissa, mutta sanoo tärkeintä olleen, että hän pääsi monenlaisen nykymusiikin pariin.
"Vaikka Janáček on idolini, pidän myös esimerkiksi György Ligetin, Alfred Schnittken ja suomalaisen Magnus Lindbergin parhaista teoksista."
Entä muut suomalaiset?
"Täällä Kuhmossa löysin nuoren lahjakkuuden, Paavo Korpijaakon. Sitten taas Veli-Matti Puumalan jousikvartetto on muodon kiinnostavuudesta huolimatta väkivaltaa musiikissa! Se välittää uskomatonta vihaa ja väkivaltaa, ei lainkaan toivoa eikä harmoniaa sanan ei-musiikillisessa mielessä."
Paljon sanottu mielestäni väkevästä ja kiinnostavasta jousikvartetosta!
"No se ei ollut minun musiikkiani, vaikka sävellys oli erittäin hyvin tehty."

Mařatka matkustaa usein Pariisista kotimaahansa, mutta pelkää kommunismivallan tuhojen vaikuttavan musiikkielämään vielä pitkään.
"Muusikot soittavat lähinnä kuolleiden säveltäjien musiikkia. Ja se nykymusiikki mitä Tšekissä tehdään, on kovin usein minimalismia ja neotonaalisuutta. Ne eivät minua erityisesti innosta. Haluan välttää kaikkia ismejä."
Kuhmossa säveltäjä on ensimmäistä kertaa ja tietysti aivan ihmeissään.
"Konsertista toiseen kulkeminen näyttää olevan yleisölle rituaali. He ovat kuin pyhiinvaeltajia", säveltäjä ihastelee.
"Ja näin paljon konsertteja vuorokaudessa, jopa kuusi tai seitsemän. Ja kaikkiin riittää väkeä, vaikka teemoina ovat tšekit ja Boccherini!"

Kryštof Mařatkan pianokvartetto Exaltum tänään Kontion koululla klo 20.

Kuhmo bibehåller sin identitet

Kuhmo kammarmusik byter konstnärlig ledare. En levande legend efterträds av en erfaren musiker som rört sig i många länder och kulturer.

Kuhmo kammarmusik byter konstnärlig ledare. En levande legend efterträds av en erfaren musiker som rört sig i många länder och kulturer.

Seppo Kimanen säger att han njuter av att vara på sin sista kammarmusikfestival i Kuhmo. Han har planerat festivalen ända sedan starten 1970 med undantag för några få år. Ett livsverk har blivit färdigt.

- Jag är andligt nöjd med den sista festivalen. Här är min egen själ och hela det kunnande som finns här i Kuhmo. Nu har jag gjort allt jag velat göra, säger Kimanen.

Framgångsreceptet i Kuhmo är ett speciellt sätt att tänka som gör att kammarmusikfestivalen är sällsynt i sitt slag i världen.

- Jag tänker på drömmar när jag gör upp programmet. Först därefter kommer processen att tänka på priset och de tekniska förverkligandet. Det viktigaste är att aldrig utgå från materia utan att söka det väsentliga.

- Jag gör först upp programmet och sedan bokar jag artisterna, och jag undviker stjärnkult. Jag söker kammarmusikens ideologi med hjälp av ett överraskande program. Kuhmos natursköna läge har också blivit allt värdefullare, säger Kimanen.

Han har gjort Kuhmo kammarmusik till en ambitiös och omfångsrik festival och han medger att det kunnat bli för mycket av det goda.

- Om jag gjorde om det hela skulle jag låta festivalen vara lite mind-re. En stor festival har den sidan att organisationen måste fungera under utomordentligt stor press. Å andra sidan måste kvantiteten vara tillräckligt stor för att publiken ska komma, men nu har det blivit lite för mycket.

Kimanens nya arbetsplats befinner sig i London där han är chef för Finlands kulturinstitut. Han kommer att befrämja finländsk konst och kultur i alla former: musik, film, design och mycket mera.

Kulturen är en kärna

- År 2007 ska engelska musikarrangörer ha mycket finländsk musik på sitt program, säger han bestämt.
Kimanen efterlyser ett nytt kulturpolitiskt tänkande som ger kulturen det värde den förtjänar.
- Kulturen är också näringslivets kärna. Det har övergått från produktion till service. Utvecklade länder som Finland har möjlighet att utvinna produkter och service ur en europeisk kulturtradition. Den här insikten har infunnit sig men den borde ha gjort det redan för tio femton år sedan. EU är ännu mera på efterkälken.

- Om vi inte sköter om vår kultur bestäms den i Hollywood eller Peking. Mycket av våra kulturprodukter är angloamerikanska. Vi värdesätter inte själva tillräckligt vår kultur. Varje europeiskt land har sin egen kulturidentitet att försvara.

Kimanen efterlyser också ändringar i det utmärkta men föråldrade finländska stipendiesystemet.

- Stipendierna borde fokuseras på ett annat sätt. Stipendier ska ges åt producenterna, för utan produktifiering föds inga arbetstillfällen. Det finns till exempel otroligt bra designers som aldrig får ut sina produkter som serier. Största delen av stipendierna borde ges till producenter och de mest begåvade konstnärerna, säger Kimanen.

Lärt sig allt i Kuhmo

Den tillträdande festivalledaren, den rumänskfödda altviolinisten och tonsättaren Vladimir Mendelssohn kom första gången till Kuhmo i trettioårsåldern 1983. Han säger sig ha lärt sig det mesta om kammarmusik här.

- Jag har inte lärt mig hur man sätter vänstra och högra handen över altviolinen men nog allt annat i Kuhmo, säger Mendelssohn. Han ser det som en ära att ta över rodret för en av världens främsta musikfestivaler.

- Seppo Kimanen är den mest begåvade kammarmusikplanerare jag vet om. Det är en ära och ett nöje att ta över ett monument som det här. Det ger stress och huvudvärk, festivalen är lika komplex som livet självt. Konceptet för en festival är som att skriva en symfoni eller ett oratorium.

Mendelssohn vill bibehålla kuhmofestivalens identitet men en aning minska på kvantiteten av konserter.
För sommaren 2006 utlovas ett tema kring Beethoven och hans samtida, som Mozart, Schubert, Haydn, Rossini och Weber, men också mindre kända namn som Salieri, Spohr, Süssmayr och många andra.

Mendelssohn kommer att fortsätta att själv uppträda som musiker i Kuhmo, där musikerna ofta spelar i improviserade ensembler där de träffar varandra första eller andra gången.

- Jag tror jag måste spela ganska mycket - när någon säger njaa, det här vill jag inte spela måste jag rycka in.

Mendelssohn undervisar i kammarmusik i Paris och Bologna och på flera andra ställen, men sitt komponerande har han sett sig tvungen att lägga av med. Han är en avlägsen släkting till Felix Mendelssohn.

- Jag ärvde inte hans talang, säger han med glimten i ögat.

MIKAEL KOSK

Viuluviikari kohtasi aristokraatin

Kaksi maailmaa törmäsi Otterin ja Kuusiston Sibelius-konserteissa
Anne Sofie von Otter, laulu, Pekka Kuusisto, viulu, ja Bengt Forsberg, piano, Kuhmo-talossa maanantaina ja tiistaina. – Sibelius.

KUHMO. Säveltäjä Jean Sibelius (1865–1957) kutsui itseään "taiteilija-aristokraatiksi". Samalla sanalla voisi kuvata ruotsalaista mezzosopraanoa Anne Sofie von Otteria, joka veti viulisti Pekka Kuusiston avulla kaksi Sibelius-konserttia täyteen Kuhmo-talossa.

Ryhdikäs Otter on laulaessaan itse arvokkuus, Kuusisto taas on ikuinen viuluviikari.

Kaksi maailmaa kohtasivat, kun huomaamaton pianisti Bengt Forsberg esiintyi vuorotellen Otterin ja Kuusiston kanssa niin, että kaikki kolme olivat koko ajan lavalla.

Otter lauloi kahtena iltapäivänä laajan valikoiman Sibeliuksen lauluja kiihkoisasta varhaisopuksesta 13 aina opuksen 90 kepeämpiin numeroihin.

Kun Otter aina muutaman laulun laulettuaan piti tauon ja istuskeli lavalla, Kuusisto pääsi irti ja soitti Forsbergin kanssa Sibeliuksen miniatyyrejä ja sonatiinia.

Kuusisto suorastaan yliartikuloi. Hän ehtii jokaisen fraasin aikana ottaa alun aavistellen, pyrähtää kiriin, löysätä tahtia ja muunnella samalla viulunsa sointia enemmän kuin muut viulistit kokonaisen konsertin aikana.

Ja tämä kaikki vaikkapa yhdellä jalalla seisten.

Soitto on fantastisen elävää ja sävykästä, mutta paikoin myös hermostuttavaa. Kuulijaa melkein huimaa, eikä silmien sulkeminen auta. Niin poukkoilevaa on Kuusiston soitto ilman voimisteluliikkeiden näkemistäkin.

Mutta Kuusistolla on täysi oikeus näkemykseensä, sillä jopa 1920-luvun viimeiset teokset viululle ja pianolle ovat usein aidosti leikillisiä.

Vakavatkin äänenpainot toki onnistuvat Pekka Kuusistolta. Se huomattiin esimerkiksi Religiosossa.

Otterin ote Sibeliuksen lauluihin tuntuu melkeinpä ihanteelliselta.

Sibelius toivoi, että laulajat eivät "tekisi liikaa" jokaisesta säkeestä, ja tämän ohjeen Otter myös toteuttaa. Silti hänen lyyrinen äänensä on alati vivahteikas ja hän on aina tekstissä sisällä.

Voi olla, että opuksen 13 demoninen Under strandens granar ja jylhä Till Frigga sopisivat paremmin dramaattiselle äänityypille. Ja kirkkaasti soljuva Var det en dröm saattaa istua paremmin sopraanolle kuin mezzolle.

Mutta hieman lyyrisemmissä lauluissa Otter on aivan fantastinen. Vasta nyt esimerkiksi De bägge rosorna tuntui mestarilliselta miniatyyriltä.

Kuusiston seurassa Otter halusi korostaa kepeitä tuntoja ja irrotella itsekin, kuten ohjelmaan lisätystä Vilsestä saattoi huomata.

Otterin ja Kuusiston maailmat sulautuivat yhteen, kun he esittivät ylimääräisenä Sibeliuksen hupaisan En glad musikantin vuodelta 1925.

"Päätimme valita laulamisen, kun on aika hyvä laulaja sattumalta paikalla", Kuusisto selitti maanantaina, ja yleisö oli innoissaan. Forsberg kehitteli omasta päästään musikanttisen piano-osuuden.

Tosikko sisälläni nurisi, kun Kuusisto improvisoi Illalle – ja Våren flyktar hastigt – ylimääräisiin omasta päästään viuluosuuksia.

Nämä klassikot olisivat toki parhaimmillaan juuri sellaisina kuin Sibelius ne sävelsi. Mutta juuri näin konserttien päätökset kuvasivat kivasti Kuhmon yhteisöllistä kesäriehaa.

Ihan lopuksi jopa aristokraattinen Otter heilui ja pomppasi tasajalkaa. Kuusiston lavabailaus on tarttuvaa laatua.

Vesa Sirén

Ruotsalaismezzo rakastui Sibeliukseen

KUHMON KAMARIMUSIIKKI 17.–31. 7.
Anne Sofie von Otter esiintyy mielellään uusissa, puhtaissa lenkkitossuissa

KUHMO. Mezzosopraano Anne Sofie von Otter on all-round-laulaja, joka kulkee omaa tietään ja esittää kaikenlaista musiikkia popista barokkiin. Epäsovinnaisuuden ja vapauden merkkejä on, että ruotsalainen laulajatähti esiintyy konserttilavalla usein lenkkitossuissa.

"Rakastan laulaa uusissa, puhtaissa lenkkitossuissa. Olen niin iso ja raskas, että minun on mukavaa olla ja seistä niissä. Korkeakorkoiset kengät eivät sovi minulle. No, ei minulla ole suinkaan aina esiintyessäni lenkkitossuja jalassani."

Lenkkitossuissa Otter ei esiintynyt Porvoon tämänkesäisessä Suvisoitossa, jossa hän lauloi Anders Hillborgin laulut Eva Dahlgrenin runoihin. Nämä laulut ovat puhdasta pop-musiikkia, ja Hillborg sävelsi ne alun perin Dahlgrenille itselleen.

"Mieheni ehdotti minulle, että laulaisin nämä laulut. Aluksi suunnittelin niistä yhtä ylimääräiseksi numeroksi Porvoo-konserttiin, mutta sitten otin koko sarjan ohjelmaani."

Selväksi kävi, että Otter laulaa Hillborgin laulut aivan erilailla kuin Dahlgren. Itse asiassa Hillborgin pitkälinjaiset melodiat tuntuvat vaativan koulutettua legato-ääntä, joka hallitsee mikrofonitekniikan.

"Ongelmani oli, että laulan liian paljon legatoa. Pop-laulajathan hengittävät paljon useammin kuin me oopperalaulajat. Siksi hengitin juuri samoissa paikoissa kuin Dahlgren levyllään. Pidän itse kovasti Dahlgrenin esityksestä, enkä halua sanoa, että jonkun tyyli on parempi kuin toisen. Nämä laulut voidaan tulkita monilla eri tavoilla."

Poppia ja rockia Otter ei laula Kuhmossa, vaan Jean Sibeliuksen yksinlauluja. Sibeliuksen laulu- ja kamarimusiikki on nyt Kuhmon teemoja.

Kuhmon kamarimusiikin taiteellinen johtaja Seppo Kimanen on kritisoinut suomalaisia laulajia siitä, että nämä haluaisivat laulaa aina samat kymmenen, viisitoista laulua ja että heitä on vaikea saada opettelemaan muita. Valinnanvaraa olisi, sillä Sibelius sävelsi kaiken kaikkiaan 110 laulua.

Flickan kom ifrån sin älsklings möte, Den första kyssen, Demanten på marsnön ja Var det en dröm olivat niitä suosikkihittejä, jotka sytyttivät Otterin Sibelius-rakkauden hänen opiskellessaan Tukholman musiikkikorkeakoulussa.

"Sibeliuksen lauluissa on persoonallista voimaa, johon ihastuin. Tämä voima on joskus hyvin maskuliinista. Samasta syystä pidin nuorena myös Hugo Wolfista. Schubert oli minusta ikävystyttävä. Wolfista en enää niin välitä, mutta rakkauteni Sibeliukseen on säilynyt."

Sibelius-ohjelmistoaan Otter joutui laajentamaan tehdessään Bis-levymerkille kaksi Sibelius-levyä. Ensimmäisellä on tutuimpia lauluja. Toista levyään varten hän joutui etsimään muita lauluja apunaan kaikesta uudesta kiinnostunut pianistinsa Bengt Forsberg.

"Kun tutustuin uusiin Sibeliuksen lauluihin, vastaan ei tullut yhtään sellaista, josta en olisi pitänyt. Sibelius osasi kirjoittaa hyvin lauluäänelle, ja yksikään laulu ei ole teknisesti kovin vaikea."

Neljäsosa Sibeliuksen lauluista perustuu Johan Ludvig Runebergin runoihin, ja näin Runeberg on tullut laulujen mukana tutuksi.

"Runebergin runot ovat hyvin aistillisia ja kertovat usein rakastumisesta."

Otter on muodostanut Runebergista mielikuvan valokuvan mukaan, jossa tällä on papin liperit kaulassaan. Hän ihmettelee hieman, miten rakkaus, rakastuminen ja erotiikka saattoivat kiehtoa niin voimakkaasti pappismiestä.

Suomalaiset tietävät, että Runeberg oli yleensä aina rakastunut johonkin nuoreen naiseen ja että Fredrika-puolison piti sietää huikentelevaisen, lemmennälkäisen kansallisrunoilijan romansseja.

"Ahaa, no nyt minä ymmärrän, miksi runot kertovat aina rakkaudesta."

Otter tulkitsee Sibeliuksen lauluja omaan raikkaaseen ja intiimiin tyyliinsä. Koska ruotsi on hänen äidinkielensä, hän kokee lauluissa herkästi myös sanojen emotionaaliset värähdykset.

"Selvää tietysti on, että äidinkieli tekee suhteen sanoihin läheisemmäksi. Olen kuunnellut suomalaisia laulajia, ja Jorma Hynninen on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Hänen tulkinnoistaan olen myös oppinut paljon."

Ruotsin ja suomenruotsin välillä on omia tulkintaerojaan, jotka johtuvat paljolti ääntämyksestä. Otter tuntee myös Tom Krausen ja Monica Groopin Sibelius-levytyksiä, ja hänestä on hauskaa kuulla suomenruotsia. Sanan suudella, kyssa, hän laulaa usein suomenruotsalaisittain, koska se kuulostaa kauniimmalta kuin riikinruotsiksi.

Pienistä kulttuuri- ja ääntämyseroista huolimatta Otter kokee Sibeliuksen laulut omaksi maailmakseen. Sibeliuksen monien laulujen luonnontunnelmat vahvistavat tätä yhteyden tunnetta.

"Luonto on samanlaista Suomessa ja Ruotsissa, on koivuja ja järviä. Rakastan tätä luontoa, ja tämä luonto heijastuu myös Sibeliuksen lauluissa."

Sibeliuksen tuotantoon sisältyy hyvin monenlaisia lauluja, eeppis-dramaattisia, kansanlaulunomaisia, pohjoismaisia romansseja, liedejä, kalevalaisia loitsuja, intohimoisia melodiakaaria.

"Lied-tyyppisistä lauluista en pidä, ne ovat liian saksalaisvaikutteisia. Suuret kertovat laulut ovat suosikkejani. Kaikki tapahtuu rauhallisesti, ilman turhaa kiirettä. Myöhäiset kukkaislaulut viehättävät minua myös. Ne ovat hyvin lyhyitä, ne vain ovat."

Kun Otter alkaa opetella uutta Sibeliuksen laulua, hän alkaa pianistinsa kanssa esittää sitä, "ajaa sisään", ilman turhia analyysejä. "Tärkeää on kuulostella laulua. Sibeliuksen lauluissa saattaa tapahtua usein jotakin yllättävää, kuten äkkinäisiä, joskus brutaalejakin modulaatioita. Hän teki todella kaiken oman päänsä mukaan, säännöistä piittaamatta."

Anne Sofie von Otter laulaa Sibeliuksen lauluja tänään tiistaina klo 15 Kuhmo-talossa (Koulukatu 1). Pianisti Bengt Forsberg. Konsertti on loppuunmyyty.

HANNU-ILARI LAMPILA
Helsingin Sanomat

Aurajoelle hinattiin merellinen oopperatalo

Museolaivat Sigyn ja Suomen Joutsen ovat Lentävän hollantilaisen näyttämö

TURKU. Aurajoen rantaan hinattiin maanantaina ainutlaatuinen merellinen oopperatalo, kun fregatti Suomen Joutsen ja parkki Sigyn tuotiin Lentävän hollantilaisen kulisseiksi ja näyttämöksi.
Museolaivat olivat tuntien uurastuksen jälkeen iltapäivällä keulapiikit ristikkäin ja "vanhojen rouvien" välissä kellui kuudestatoista ponttonista koottu orkesterisyvennyksen perusta.
Varhain aamulla käynnistynyt spektaakkelimaiseen siirto-operaatioon osallistui itse museolaivojen lisäksi hinaajia ja parinkymmenen ihmisen henkilöstö.

Rantapenkalla lojui piirustuksia, tietokone, merkkipaaluja ja köysiä. Arkkitehti Pauno Narjus veteli perässään merkkausnarua ja metrimittaa, kävi välillä vertaamassa todellisuutta piirustuksiin ja huitoi ohjeitaan laivoille.
Hinaajat murisivat ja oopperalaivat liukuivat millimetrin tarkkuudella paikoilleen.
Monituntisessa hinausnäytöksessä Suomen Joutsen peruutti ensin parikymmentä metriä.
Aukkoon tuotiin parinsadan metrin päästä Sigyn ja Suomen Joutsen työnnettiin lopulta varovasti eteenpäin niin, että laivojen keulapiikit olivat ristikkäin. Sigyn kiinnitettiin paikalleen Aurajokeen isketyillä valtaisilla teräspaaluilla, sillä pohjassa on 25 metriä mutaa.

Hidastempoinen, mutta erikoinen hinausoperaatio houkutteli paikalle paljon katsojia. "Sigynin näkee liikkuvan niin harvoin, että oli pakko tulla katsomaan", sanoi Markku Luoto, joka seurasi ihaillen laivavanhusten verkkaista balettia Aurajoella Seija-vaimon kanssa.
Luodot ovat suuria oopperan ystäviä ja he palaavat "Aurajoen oopperatalolle" myös varsinaiseen näytökseen. "Liput hankittiin heti, kun ne tulivat myyntiin. Maksoimme niistä 90 euroa kappaleelta", kertoi Seija Luoto.

Kansainvälisestikin varsin poikkeukselliseen teatterinautintoon he aikovat pukeutua järkevästi, sillä aurinko ei takuulla yöllä paista.
"Iltakymmeneltä alkavan näytännön aikana voi tulla kylmä, eikä hepeneitä panna päälle. Pikemminkin pitkät kalsarit", Seija Luoto sanoi.
Lentävä hollantilainen on myyntimenestys, sillä kolmen näytöksen yhteensä 12 000 lipusta vain alle sata oli myymättä maanantaina.
"Tällaista ei ole koskaan aikaisemmin tehty, eikä tätä oikein muualla voi tehdäkään", sanoo produktion johtaja Tero-Pekka Henell.
Villi ajatus mustan ja valkoisen laivan kohtaamisesta syntyi jo nelisen vuotta sitten.

"Tästä päivästä lähtien meillä on minuuttiaikataulu. 4 000 paikan katsomon rakentaminen alkoi saman tien ja itse oopperan harjoitustahti kiihtyy. Harjoituksia pidetään ensin Peltolan koululla ja elokuun yhdeksännestä lähtien Aurajoella", kertoi Henell.
Koko produktion budjetti on 1,2 miljoonaa euroa, mutta Henell arvioi, ettei hanke suuresta kiinnostuksesta huolimatta tuota voittoa.
"Teknisesti hanke oli oletettua haastavampi. Meidän on esimerkiksi pitänyt ottaa huomioon ruotsinlaivojen aiheuttama vedenpinnan puolen metrin nousu ja lasku", Henell sanoo.

Rasputin vangitsevana dvd-versiona

Ooppera välittyy nyt näyttämöesitystä monipuolisempana ja inhimillisempänä

Rautavaara: Rasputin. Matti Salminen, Lilli Paasikivi, Jorma Hynninen, Jyrki Anttila ym., Suomen Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri, joht. Mikko Franck. Ondine. Dvd. 32,50 e (Universal).

Einojuhani Rautavaaran ooppera Rasputin (2003) teki kantaesityksessään suuren vaikutuksen ja herätti kysymyksen teoksen asemasta ja tulevaisuudesta. Dvd-version näkeminen vakuuttaa siinä määrin, että on valmis pitämään teosta säveltäjänsä keskeisimpiin kuuluvana saavutuksena.
Suuri ooppera tansseineen ja kuoroineen vyöryi toki mahtavana lavaesityksessä. Ei tämä ulottuvuus kutistu kotikatsomossakaan. Mutta Rasputin sisältää niin suuren määrän hartaita, henkistyneitä ja intiimejä kohtauksia, monologeja, rukouksia ja mietiskelyjä, että ne voittavat paljon, kun ne videototeutuksessa on voitu zoomata katsojalle tykö.

Sikäli dvd antaa oopperalle elävää esitystä monipuolisemman ilmeen. Samoin näyttämökankaalle heijastetut filminpätkät, jotka tuntuivat tuolloin vain muodinmukaiselta ja päälleliimatulta rekvisiitalta, toimivat nyt hyvin, koska ne mieltää elokuvamaiseksi kerronnaksi, kuten myös nauhalta tulevat lauluosuudet.
Mustalaisromanssit sekä päätöksessä Felixin ja Rasputinin duettoromanssi tehoavat aivan uudella tavalla ja tuovat mukavaa vaihtelua. Rautavaaran ariosomais-laulullinen, välillä upeiksi aarioiksi tiivistyvä melodinen tyyli vyöryy valloittavana taltioinnissa.
Rasputinin tyylikäs lavastus ja puvustus tukevat osuvasti oopperan kiehtovaa historiallista spektaakkelia. Vilppu Kiljusen henkilöohjauksen hienoudet välittyvät dvd:llä aivan toisessa syvyydessä kuin kaukaa nähtyinä.

Olennaisimpia oivalluksia dvd tarjoaa Rasputinin persoonasta. Matti Salmisen roolityö välittyy hienosti ja tarkasti piirrettynä. Hänen lauluaan ei voi kyllin ylistää, mutta lisäksi Rasputin saa lähikuvassa uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi hänen poliittinen vaistonsa ja ovelasti laskelmoiva hovivehkeilynsä ilmenee keskeiseksi suosion syyksi.
Rasputin on kyllä terve irstailija, mutta Rautavaaran visiossa hänestä tulee myös suuri hengen mies, jonka paheet eivät ole sen kummempia kuin Paavo Ruotsalaisellakaan. Rasputin uskoo aidosti asiaansa ja saa myös katsojan uskomaan hänen vilpittömyyteensä. Rautavaara on onnistunut rehabilitoimaan Rasputinin!
Jorma Hynninen on tsaarina liikuttava hahmo: idealisti, joka haluaisi tehdä muuta kuin johtaa maata. Hynninen laulaa lämmöllä osansa.
Jyrki Anttila on laulullisesti parhaimmillaan aktivistina ja homostelevana, huumeilla virittyvänä Felix Jusupovina. Lilli Paasikiven tsaaritar on laulullisesti vahvasti muovattu ja sympaattinen henkilö, jonka äidinrakkaus ei saa häntä täydellisesti menettämään realismiaan.

Suuri laulajakaarti tekee hienoa työtä Ritva-Liisa Korhosen Ania Vyrubovaa ja Riikka Rantasen Irina Jusupovaa myöten. Erikseen haluan vielä mainita Sari Aittokosken, Tuija Knihtilän, Helena Juntusen ja Anna-Kristiina Kaappolan puhtaan ja kirkkaan kvartettilaulun.
Aarno Cronvallin ohjaustyö ja koko produktio ovat ansioksi tekijöilleen, samalla edustava näyte suomalaisesta luovasta ja esittävästä oopperataiteesta. Rasputinin maailmanvalloituksen soisi jatkuvan menestyksekkään Pietarin-vierailun tapaan.

Veijo Murtomäki

Kirkkomusiikkimme laaja oppimäärä

Lukkarit, kanttorit ja urkurit olivat paikkakuntiensa valopäitä

Reijo Pajamo ja Erkki Tuppurainen: Kirkkomusiikki. Suomen musiikin historia. WSOY. 729 s. 110 e.

Kirkkomusiikin historiamme on suomalaisten omaa historiaa. Vaikka kirkon oppi ja lauluaineisto paljolti tulivat ensin roomalaiskatolisesta, sitten luterilaisesta lännestä ja itäisellä alueella ortodoksikirkosta, kansa muunsi kaiken nopeasti omakseen, loi toisintoja, keksi uusia sanoja ja muokkasi melodioita.
Katolisen kirkkolaulun osuus Suomen musiikin historian kirkkomusiikkia käsittelevässä osassa voisi olla nykytietämyksen mukaan tuntuvampikin. Tosin asiasta kiinnostuvat etsiytykööt Ilkka Taiton monipuolisen tutkimus- ja julkaisuaineiston äärelle.
Protestanttinen koraali 1500-luvun lopusta eteenpäin oli kansanlaulua lähenevä ilmiö, läsnä ihmisten pyhässä ja arjessa. Seurakuntalaulu oli vain jäävuoren huippu, ja veisaaminen oli jokapäiväistä luovaa toimintaa.
On paikallaan, että Reijo Pajamon ja Erkki Tuppuraisen suurtyössä Kirkkomusiikki veisuu, virsikirjojen käsikirjoitukset ja painokset sekä niiden muuntumiset ja uudistukset muodostavat erään painopisteen. Olkoonkin, että monisatavuotisen tapahtumasarjan seuraaminen on paikoin luettelomaisen uuvuttavaa luettavaa.

Vanhakielisten virsitekstien sitaatit innostavat: "Maskun Hemmingin", Hemming Henrikinpojan virsikirjan (1605) säe "Pirud rumad meit caasid" on puhuva näyte ajan tyylin värikkyydestä. "Synti sortaa meitä" ei ole nolo, mutta jo vähemmän herkullinen versio samasta säkeestä (1986).
Virsikirjoihin ja -laulantaan liittyvä kerronta sisältää hauskoja ja kuvaavia yksityiskohtia, jotka paljastavat jotain olennaista suomalaisten kansanluonteesta. Esimerkiksi 1600-luvun kirkkojärjestyksessä määrättiin kahden taalarin uhkasakko seurakuntalaiselle, "joka ei veisaa kirkossa, jos hän taitaa ja ääntä on".

Toisaalta paloviinan vaikutuksesta syntyi kilpalaulutilanteita, jolloin kuultiin "epäsointuista ja sydäntä vihlovaa melua". Laulua saatettiin verrata "Baabelin kielten sekoitukseen".
Luovuus kukki esilaulajien ja seurakuntalaisten koristellessa melodioita, joten koraalit hidastuivat ja jokainen nuotti kesti peräti kolme sekuntia. 1800-luvulla hajonta oli sellainen, että "tuskin kahdessa seurakunnassa virret yhteen laihin [= melodiaan] veisataan", kun jokainen lauloi omalla tavallaan muistiinsa luottaen. Toisaalta tuolloin erinäisillä paikkakunnilla seurakunta lauloi koraalit neliäänisesti!

Mielenkiintoinen on tieto, jonka mukaan 1700-luvun alussa levinnyt, harhaopiksi kutsuttu pietismi suosi virsissään tanssisävelmille luontaista rytmiikkaa.
Olisi luullut päinvastoin, mutta ehkä selitys piilee säännöllisen säe- ja rytmirakenteen tuottamassa helpossa omaksuttavuudessa. Tosin 1800-luvulla kolmijakoisuudesta tuli sitten synnillistä tanssillisuutta, "Hämeen polskaa".
Kirkkomusiikin historia tarjoaa selonteon lukkarinviran kehityksestä sekä koulutusinstituutioiden kuvaukset.
Lukkareiden, kanttoreiden edeltäjien, toimeen kuului lisätehtäviä, jommoisia haluttaisiin taas sälyttää kirkkomuusikoille: 1700-luvulla he toimivat myös suoneniskijöinä, haavureina ja rokottajina.
Onneksi Heikki Klemetti ja Ilmari Krohn vastustivat kaukokatseisesti lukkarin ja diakonin virkojen yhdistämistä, jota nykyään ajetaan taas kuin käärmettä pyssyyn.

Suomen urkuhistoria on kiintoisaa luettavaa, sillä jo 1600-luvulla urkuja rakennettiin lähes keskieurooppalaiseen malliin suuriin ja pieniin rannikon kaupunkeihin.
1600-luvun lopulta löytyy ensimmäinen urkusävellys sekä neliäänisiä koraaleita sisältävä niin sanottu Turun tabulatuurikirja.
Virkoja hoitaneet, enimmäkseen saksalaissyntyiset urkurit olivat kaikesta päätellen myös osaavia, sillä kirkkojärjestysehdotuksessa (1659) kiellettiin liian taiteellinen urkujensoitto – samaa mistä Bachia syytettiin Leipzigissa.
Kirjasta löytyvät tarkat kartoitukset suomalaisesta urkurakentamisesta ja -konsertoimisesta urkurinimineen, urkujen uudistusliikkeestä 1900-luvulla sekä tulkintatyylien vaihdoksista.

Mainiota antia on eri paikkakuntien musiikkitoiminnan kuvaus. Suomi ei 1700–1800-luvuilla loppunut susirajaan, sillä jos pikku pitäjästäkin löytyi aloitteellinen lukkari tai urkuri, kirkon ympärille keskittyvä musiikkielämä kuoroineen saattoi olla vilkasta. Kirkkomuusikot olivat tuolloin paikkakunnan valopäitä!

Suomi ei tosiaankaan ollut takapajula, jos Danzigissa syntynyt Richard Faltin, myöhempi Fredrik Paciuksen työnjatkaja Helsingissä, valitsi valmistuttuaan työpaikaksi kolmesta tarjokkaasta – Thüringen, Jerusalem ja Viipuri – viimeksi mainitun. Niinpä pääkaupungissa esitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kirkkomusiikin suurteoksia, joita olisi hauska kuulla taas.
Kirkkomusiikkisäveltäminen Suomessa käydään läpi tyhjentävästi.
Kun suurten säveltäjiemme kirkollisten sävellysten ohella Suomesta löytyy kirjan perusteella kymmenien kirkkomuusikoiden tuottamia oratorioita, passioita, messuja, kantaatteja ja pikkuteoksia, olisi kaivannut arviota siitä, kuinka monet niistä olisivat elvytettävissä. Ei kenties moni, mutta jokunen sittenkin?
Sijansa kirjassa saavat herännäisliikkeiden, vapaiden suuntien sekä lasten ja nuorison hengellinen musiikki.
Suomen ortodoksisen kirkon laulusta löytyy Hilkka Seppälän laatima valaiseva osuus.

Kirkkomusiikki on enemmän käsi- kuin lukukirja. Runsaiden yksityiskohtien seasta ei aina erota pääasioita ja yleislinjoja, mutta toisaalta kirja on niin kattava, että jokainen löytänee siitä etsimänsä. Kirjan sujuva kieli tekee lukukokemuksesta nautittavan.

Veijo Murtomäki