Uusia ääniä Mustoselta ja Mařatkalta

KONSERTTI / KUHMON KAMARIMUSIIKKI
Kuhmon nykymusiikkitarjonta ei maistu paperilta

Uutta musiikkia Kuhmon kamarimusiikin konserteissa. ArteMiss-pianotrio maanantaina Kontion koululla. Ismo Eskelinen, kitara, tiistaina Kuhmo-talossa.

KUHMO. Kuka olisi arvannut vielä 1980-luvulla, että nuori konservatiivi Seppo Kimanen paljastuukin vanhemmiten nykymusiikin ylimmäksi edistäjäksi?
Yleisö on löytänyt aikamme musiikin vähitellen samassa tahdissa viimeistä vuottaan Kuhmon kamarimusiikin taiteellisena johtajana olevan Kimasen kanssa, ja niinpä salit ovat täynnä, oli ohjelmassa sitten Kryštof Mařatkan tai vaikkapa Olli Mustosen uutta musiikkia.
Asiaa tietenkin auttaa, että Kimanen ei ohjelmoi nykymusiikkitarjontaan pelkästään kompleksisinta modernismia.
Sitäkin on Veli-Matti Puumalan erinomaisesta jousikvartetosta lähtien, mutta tilaa on myös perinteisemmille ratkaisuille.

Mustosen kitarauutuus Jehkin Iivana sukeltaa hyvinkin syvälle perinteeseen. Inspiraation lähde on Iivana Shemeikka eli Jehkin Iivana (1843–1911), uljas karhunkaataja ja legendaarinen runolaulaja, jonka laulut innostivat esimerkiksi Alpo Sailon aloittamaan mittavan elämäntyön runolaulun kerääjänä.
"Suuren tietäjän" oloinen Iivana oli kotonaan niin metsissä kuin Helsingin-kiertueillaan, joiden aikana pääkaupungin karelianistit ihastelivat runonlaulajaa. Mustosta Iivanassa kiinnosti kuvaukset kanteleensoitosta, jonka aikana "katot kajahtelivat ja permannot pemahtelivat".
Niinpä runonlaulumuistumia sisältävä teos käsittää sekä meditatiivisia hetkiä että hurjan virtuoosista vipinää.

Mustonen käsittelee kitaraa niin, että keskimmäiset kielet D ja G soivat usein vapaina, ja G on todellinen G-piste, jota sormeillaan teoksen alussa ja lopussa kovinkin pitkään. Kahdella ylimmällä kielellä soitetaan runonlaulumelodioitakin mukailevia melodioita ja kahdella alimmalla muheasti murisevaa vastakuviota.
Nämä ovat sävellyksen kolme perustasoa, joiden seuraaminen tuntuu jo kertakuulemalta helpolta teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä taitteessa.
Toinen osa on virtuoosinäytös. Kolmas osa on hidas ja meditatiivinen, ja se sisältää ihan perinteisillä soinnuilla kulkevan muistuman vanhempaan musiikkiin. Tämän jälkeen kaari alkaa sulkeutua: neljäs osa muistuttaa toista, ja viides osa ensimmäistä.
Ismo Eskelinen oli uskomattoman puhtaasti ja sävykkäästi soittava kantaesityksen solisti.
Arvelen kuitenkin, että teos tekee vielä suuremman vaikutelman 15. elokuuta Turun musiikkijuhlilla Akatemiatalon kaikuisassa akustiikassa. Siellä silkka volyymi on niin paljon suurempi, että "katot kajahtelevat" aivan eri tavalla kuin isommassa Kuhmo-talossa.

Kiinnostava uuden musiikin teos on myös Mustosen tyyliä paljon kompleksisempi Kryštof Mařatkan Unen antologia (2002).
Jo teoksen rakenne hätkähdyttää. Pitkä ensimmäinen osa on kuin omalakinen kokonaisuutensa, jonka jälkeen toinen osa tuntuu hyvin lyhyeltä. Ja kolmas osa toistaa toisen osan melkein sellaisenaan!
Tästä jatketaan kahden lisätaitteen kautta kohti teoksen kiihkeää loppunousua. Teos sisältää unen logiikkaa eli toisteisuutta ja äkillisiä leikkauksia sekä poikkeuksellisia soittotapoja. Mařatka on jo mestari löytämään soinnin jatkuvuutta ja resonanssia hieman epätavallisemmillakin keinoilla.
Kaikessa älyllisyydessään ja modernistisuudessaan myös Mařatka tekee kuitenkin musiikkia korville. Kuivakas paperimusiikki on hänenkin ilmaisustaan kaukana.

Vesa Sirén