Kirkkomusiikkimme laaja oppimäärä

Lukkarit, kanttorit ja urkurit olivat paikkakuntiensa valopäitä

Reijo Pajamo ja Erkki Tuppurainen: Kirkkomusiikki. Suomen musiikin historia. WSOY. 729 s. 110 e.

Kirkkomusiikin historiamme on suomalaisten omaa historiaa. Vaikka kirkon oppi ja lauluaineisto paljolti tulivat ensin roomalaiskatolisesta, sitten luterilaisesta lännestä ja itäisellä alueella ortodoksikirkosta, kansa muunsi kaiken nopeasti omakseen, loi toisintoja, keksi uusia sanoja ja muokkasi melodioita.
Katolisen kirkkolaulun osuus Suomen musiikin historian kirkkomusiikkia käsittelevässä osassa voisi olla nykytietämyksen mukaan tuntuvampikin. Tosin asiasta kiinnostuvat etsiytykööt Ilkka Taiton monipuolisen tutkimus- ja julkaisuaineiston äärelle.
Protestanttinen koraali 1500-luvun lopusta eteenpäin oli kansanlaulua lähenevä ilmiö, läsnä ihmisten pyhässä ja arjessa. Seurakuntalaulu oli vain jäävuoren huippu, ja veisaaminen oli jokapäiväistä luovaa toimintaa.
On paikallaan, että Reijo Pajamon ja Erkki Tuppuraisen suurtyössä Kirkkomusiikki veisuu, virsikirjojen käsikirjoitukset ja painokset sekä niiden muuntumiset ja uudistukset muodostavat erään painopisteen. Olkoonkin, että monisatavuotisen tapahtumasarjan seuraaminen on paikoin luettelomaisen uuvuttavaa luettavaa.

Vanhakielisten virsitekstien sitaatit innostavat: "Maskun Hemmingin", Hemming Henrikinpojan virsikirjan (1605) säe "Pirud rumad meit caasid" on puhuva näyte ajan tyylin värikkyydestä. "Synti sortaa meitä" ei ole nolo, mutta jo vähemmän herkullinen versio samasta säkeestä (1986).
Virsikirjoihin ja -laulantaan liittyvä kerronta sisältää hauskoja ja kuvaavia yksityiskohtia, jotka paljastavat jotain olennaista suomalaisten kansanluonteesta. Esimerkiksi 1600-luvun kirkkojärjestyksessä määrättiin kahden taalarin uhkasakko seurakuntalaiselle, "joka ei veisaa kirkossa, jos hän taitaa ja ääntä on".

Toisaalta paloviinan vaikutuksesta syntyi kilpalaulutilanteita, jolloin kuultiin "epäsointuista ja sydäntä vihlovaa melua". Laulua saatettiin verrata "Baabelin kielten sekoitukseen".
Luovuus kukki esilaulajien ja seurakuntalaisten koristellessa melodioita, joten koraalit hidastuivat ja jokainen nuotti kesti peräti kolme sekuntia. 1800-luvulla hajonta oli sellainen, että "tuskin kahdessa seurakunnassa virret yhteen laihin [= melodiaan] veisataan", kun jokainen lauloi omalla tavallaan muistiinsa luottaen. Toisaalta tuolloin erinäisillä paikkakunnilla seurakunta lauloi koraalit neliäänisesti!

Mielenkiintoinen on tieto, jonka mukaan 1700-luvun alussa levinnyt, harhaopiksi kutsuttu pietismi suosi virsissään tanssisävelmille luontaista rytmiikkaa.
Olisi luullut päinvastoin, mutta ehkä selitys piilee säännöllisen säe- ja rytmirakenteen tuottamassa helpossa omaksuttavuudessa. Tosin 1800-luvulla kolmijakoisuudesta tuli sitten synnillistä tanssillisuutta, "Hämeen polskaa".
Kirkkomusiikin historia tarjoaa selonteon lukkarinviran kehityksestä sekä koulutusinstituutioiden kuvaukset.
Lukkareiden, kanttoreiden edeltäjien, toimeen kuului lisätehtäviä, jommoisia haluttaisiin taas sälyttää kirkkomuusikoille: 1700-luvulla he toimivat myös suoneniskijöinä, haavureina ja rokottajina.
Onneksi Heikki Klemetti ja Ilmari Krohn vastustivat kaukokatseisesti lukkarin ja diakonin virkojen yhdistämistä, jota nykyään ajetaan taas kuin käärmettä pyssyyn.

Suomen urkuhistoria on kiintoisaa luettavaa, sillä jo 1600-luvulla urkuja rakennettiin lähes keskieurooppalaiseen malliin suuriin ja pieniin rannikon kaupunkeihin.
1600-luvun lopulta löytyy ensimmäinen urkusävellys sekä neliäänisiä koraaleita sisältävä niin sanottu Turun tabulatuurikirja.
Virkoja hoitaneet, enimmäkseen saksalaissyntyiset urkurit olivat kaikesta päätellen myös osaavia, sillä kirkkojärjestysehdotuksessa (1659) kiellettiin liian taiteellinen urkujensoitto – samaa mistä Bachia syytettiin Leipzigissa.
Kirjasta löytyvät tarkat kartoitukset suomalaisesta urkurakentamisesta ja -konsertoimisesta urkurinimineen, urkujen uudistusliikkeestä 1900-luvulla sekä tulkintatyylien vaihdoksista.

Mainiota antia on eri paikkakuntien musiikkitoiminnan kuvaus. Suomi ei 1700–1800-luvuilla loppunut susirajaan, sillä jos pikku pitäjästäkin löytyi aloitteellinen lukkari tai urkuri, kirkon ympärille keskittyvä musiikkielämä kuoroineen saattoi olla vilkasta. Kirkkomuusikot olivat tuolloin paikkakunnan valopäitä!

Suomi ei tosiaankaan ollut takapajula, jos Danzigissa syntynyt Richard Faltin, myöhempi Fredrik Paciuksen työnjatkaja Helsingissä, valitsi valmistuttuaan työpaikaksi kolmesta tarjokkaasta – Thüringen, Jerusalem ja Viipuri – viimeksi mainitun. Niinpä pääkaupungissa esitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kirkkomusiikin suurteoksia, joita olisi hauska kuulla taas.
Kirkkomusiikkisäveltäminen Suomessa käydään läpi tyhjentävästi.
Kun suurten säveltäjiemme kirkollisten sävellysten ohella Suomesta löytyy kirjan perusteella kymmenien kirkkomuusikoiden tuottamia oratorioita, passioita, messuja, kantaatteja ja pikkuteoksia, olisi kaivannut arviota siitä, kuinka monet niistä olisivat elvytettävissä. Ei kenties moni, mutta jokunen sittenkin?
Sijansa kirjassa saavat herännäisliikkeiden, vapaiden suuntien sekä lasten ja nuorison hengellinen musiikki.
Suomen ortodoksisen kirkon laulusta löytyy Hilkka Seppälän laatima valaiseva osuus.

Kirkkomusiikki on enemmän käsi- kuin lukukirja. Runsaiden yksityiskohtien seasta ei aina erota pääasioita ja yleislinjoja, mutta toisaalta kirja on niin kattava, että jokainen löytänee siitä etsimänsä. Kirjan sujuva kieli tekee lukukokemuksesta nautittavan.

Veijo Murtomäki