Viuluviikari kohtasi aristokraatin

Kaksi maailmaa törmäsi Otterin ja Kuusiston Sibelius-konserteissa
Anne Sofie von Otter, laulu, Pekka Kuusisto, viulu, ja Bengt Forsberg, piano, Kuhmo-talossa maanantaina ja tiistaina. – Sibelius.

KUHMO. Säveltäjä Jean Sibelius (1865–1957) kutsui itseään "taiteilija-aristokraatiksi". Samalla sanalla voisi kuvata ruotsalaista mezzosopraanoa Anne Sofie von Otteria, joka veti viulisti Pekka Kuusiston avulla kaksi Sibelius-konserttia täyteen Kuhmo-talossa.

Ryhdikäs Otter on laulaessaan itse arvokkuus, Kuusisto taas on ikuinen viuluviikari.

Kaksi maailmaa kohtasivat, kun huomaamaton pianisti Bengt Forsberg esiintyi vuorotellen Otterin ja Kuusiston kanssa niin, että kaikki kolme olivat koko ajan lavalla.

Otter lauloi kahtena iltapäivänä laajan valikoiman Sibeliuksen lauluja kiihkoisasta varhaisopuksesta 13 aina opuksen 90 kepeämpiin numeroihin.

Kun Otter aina muutaman laulun laulettuaan piti tauon ja istuskeli lavalla, Kuusisto pääsi irti ja soitti Forsbergin kanssa Sibeliuksen miniatyyrejä ja sonatiinia.

Kuusisto suorastaan yliartikuloi. Hän ehtii jokaisen fraasin aikana ottaa alun aavistellen, pyrähtää kiriin, löysätä tahtia ja muunnella samalla viulunsa sointia enemmän kuin muut viulistit kokonaisen konsertin aikana.

Ja tämä kaikki vaikkapa yhdellä jalalla seisten.

Soitto on fantastisen elävää ja sävykästä, mutta paikoin myös hermostuttavaa. Kuulijaa melkein huimaa, eikä silmien sulkeminen auta. Niin poukkoilevaa on Kuusiston soitto ilman voimisteluliikkeiden näkemistäkin.

Mutta Kuusistolla on täysi oikeus näkemykseensä, sillä jopa 1920-luvun viimeiset teokset viululle ja pianolle ovat usein aidosti leikillisiä.

Vakavatkin äänenpainot toki onnistuvat Pekka Kuusistolta. Se huomattiin esimerkiksi Religiosossa.

Otterin ote Sibeliuksen lauluihin tuntuu melkeinpä ihanteelliselta.

Sibelius toivoi, että laulajat eivät "tekisi liikaa" jokaisesta säkeestä, ja tämän ohjeen Otter myös toteuttaa. Silti hänen lyyrinen äänensä on alati vivahteikas ja hän on aina tekstissä sisällä.

Voi olla, että opuksen 13 demoninen Under strandens granar ja jylhä Till Frigga sopisivat paremmin dramaattiselle äänityypille. Ja kirkkaasti soljuva Var det en dröm saattaa istua paremmin sopraanolle kuin mezzolle.

Mutta hieman lyyrisemmissä lauluissa Otter on aivan fantastinen. Vasta nyt esimerkiksi De bägge rosorna tuntui mestarilliselta miniatyyriltä.

Kuusiston seurassa Otter halusi korostaa kepeitä tuntoja ja irrotella itsekin, kuten ohjelmaan lisätystä Vilsestä saattoi huomata.

Otterin ja Kuusiston maailmat sulautuivat yhteen, kun he esittivät ylimääräisenä Sibeliuksen hupaisan En glad musikantin vuodelta 1925.

"Päätimme valita laulamisen, kun on aika hyvä laulaja sattumalta paikalla", Kuusisto selitti maanantaina, ja yleisö oli innoissaan. Forsberg kehitteli omasta päästään musikanttisen piano-osuuden.

Tosikko sisälläni nurisi, kun Kuusisto improvisoi Illalle – ja Våren flyktar hastigt – ylimääräisiin omasta päästään viuluosuuksia.

Nämä klassikot olisivat toki parhaimmillaan juuri sellaisina kuin Sibelius ne sävelsi. Mutta juuri näin konserttien päätökset kuvasivat kivasti Kuhmon yhteisöllistä kesäriehaa.

Ihan lopuksi jopa aristokraattinen Otter heilui ja pomppasi tasajalkaa. Kuusiston lavabailaus on tarttuvaa laatua.

Vesa Sirén