Hakolalla on asiaa

KONSERTTI

Helsingin kaupunginorkesteri Finlandia-talossa. Nicolas Hodges, piano, ja Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari. – Hakola, Beethoven.

Kimmo Hakolan noin kymmenen vuotta sitten valmistunut pianokonsertto oli hänen nykyisen tyylinsä tienavaaja, yllättävä käännös säveltäjänuralla, joka siihen asti oli keskittynyt pienempiin muotoihin ja modernistiseen sävelkieleen.
Pianokonsertossa näyttäytyikin yltäkylläinen, maailmoja sisältävä mahlermainen pluralismi. Noin tunnin kestävä konsertto jakoi vahvasti mielipiteitä kantaesityksensä jälkeen, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.
Pianosolistin roolina teoksessa on olla orkesterin villitsijä, ylimmäinen hekumoitsija ja mielipidejohtaja. Solistin johdolla orkesterikin ajautuu hurmioon, mutta myös hurmiosta pois monitasoiseen parodiaan. Brittipianisti Nicolas Hodges pärjäsi Hakolan asettaman laajan tehtävän edessä hyvin.
C-duuri-asteikkoa takova kadenssi on koko teokselle tyypillinen monitahoinen ja -tasoinen taite, sillä sen pinnalta voi tavoittaa soitonharjoittelun ironisointia – vaikkapa Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin tapaan – mutta jatkuessaan se synnyttää syvemmän, transsinomaisen tilan. Ja siitä poistutaan yllättäen jazzin kautta.
Kaikessa pluralismissaan Hakolan musiikin taustalla vaikuttaa väkevä ja vakavasti otettava visio. Se on voimissaan pianokonsertossa, ja samaa sukua on viime kuussa kuultu ankara Le Sacrifice -oratorio.
Jukka-Pekka Sarasteen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin ja sen solistin Nicolas Hodgesin yhteistyö sujui hienosti. Konserton jälkeen HKO muuntui näppärästi klassis-romanttiseksi kokoonpanoksi Ludwig van Beethovenin Eroica-sinfoniaan.
Sarasteen johdolla sinfonia sai ehjän tulkinnan, jonka ilmaisuasteikko oli laaja. Avausosan kehittelyjaksossa oli 1900-lukulaista hartsinpöllyä, toisen osan surumarssi soi tummasti ja leveästi. Scherzo eteni eloisasti ja finaali kasvoi huippuunsa luontevasti.

Samuli Tiikkaja

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi