Pölyt pois museon hyllyltä

KONSERTTI
Jossain hykertelee Mozart tällaista pianistia kuunnellessaan

Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa. Gianluca Cascioli, piano. Joht. Manfred Honeck. – Beethoven, Mozart, Brahms.

Täytyypä myöntää, etteivät kämmenpohjani ala kihelmöidä jännityksestä, kun huomaan että konsertissa on tarjolla Beethovenin Coriolanus-alkusoitto, Mozartin pianokonsertto C-duuri KV 467 ja Brahmsin neljäs sinfonia.
Juuri tällaisista tutuimpiin klassikoihin keskittyvistä museaalisista ohjelmakoosteistahan sinfoniaorkestereita tuon tuosta moititaan.
Mutta missään ei ole kielletty soittamasta klassikoita hyvin.
Radion sinfoniaorkesteri, Gianluca Cascioli ja Manfred Honeck kävivätkin pyyhkäisemässä pölyt museon hyllyiltä. Ulkoisena merkkinä wieniläisen hengen syvästä ymmärtämisestä Honeck johti alkusoiton ja sinfonian ilman partituuria. Varsin kiintoisaksi muodostui Brahmsin sinfonian finaalin kuuluisa passacaglia.
Honeck muotoilee jokaiselle kahdeksasta tahdista koostuvalle dominonappulalle alleviivatun yksilöllisen luonteen. Partituurissahan ei anneta viitteitä aivan näin vapaalle tempon käsittelylle.
Käytiinkö riskirajoilla, kenpä tietää, mutta kokonaisuus oli eloisa. Joillekin kapellimestareille isot eleet istuvat luonnostaan.

Ikuista debattia käydään Johannes Brahmsin kaksoisluonteesta klassikkona ja romantikkona. Manfred Honeck äänestää romantiikan puolesta. Orkesteri, muassaan Petri Alanko kultaisine huiluineen, toteutti kipparin tavoitteet.
Entäpä pianisti Gianluca Cascioli! Mies istuu flyygelin ääressä kuin leipätyöhönsä lopullisesti tympääntynyt taksikuski.
Alan spesialistit saattavat lisäksi kummastella pianistin tapaa pitää sormiaan lähes koko ajan kiinni klaviatuurissa.
Vaan mitäpä näistä, pianonsoitto kun ei ole moukarinheittoa.
Cascioli alkaakin kaikki aistit valppaana kamarimuusikon tapaan seurustella orkesterin ja kapellimestarin kanssa. RSO:kin on sopivasti karsittu wieniläisklassiseen kokoon, ja täysin prässäämättä Mozartin moni-ilmeinen konsertto lähtee virtailemaan.

Erikseen on mainittava pianisti-säveltäjä Casciolin omat kadenssit.
Ensiosan laajassa kadenssissa solisti tradition vaatimusten mukaan muistelee keskeisiä teemoja, leikittelee ja kujeileekin. Ennen ylimenoa orkesteripäätökseen solisti valitseekin lähes surrealistisen sivupolun harmoniseen maailmaan, joka lienee Casciolia itseään.
Finaalin kadenssista pianisti rakentaa lyhyemmän kaarroksen, jossa hän jättää teemojen kehittelyn vähemmälle, mutta tekee vastaavasti yhä rohkeampia modulaatioita etäälle pääsävellajista.
Uskoisin, että klassiset kadenssit ovat alun perin olleet tällaisia vapaan fantasian hetkiä. Ja epäilisin, että jossain joku Mozart hykertelee tällaista pianistia kuunnellessaan.

Lauri Otonkoski