Älkää tappako sanansaattajaa

KESKUSTELUA

Eikö käynyt selväksi, etten halua kilpailuja lainkaan, kirjoittaa Jouni Kaipainen. Hän vastaa Esa-Pekka Salosen puheenvuoroon Kaipaisen käynnistämässä keskustelussa.

Vastatessaan kirjoittamaani (HS 14. 9.) Esa-Pekka Salonen ironisoi sen verran reilulla otteella (HS 16. 9.), että on pakko korjata pari kohtaa.
En halunnut sanoa, että kapellimestariuden "nykyrooli" olisi "lavaleijonien kvasiseksuaalisen soidintanssin areena" vaan että ison osan yleisöstä nykyiskuva asiasta on tämä. Ellei tämä välittynyt, kirjoituksestani syntyi tietysti täysin väärä kuva. On siis täysin tarpeetonta tuhlata ruutia Paavo Berglundin Brahms-johtamisen miettimiseen rock-kekkaloinnin mielikuvassa – en ole sellaista koskaan tarkoittanut, ja Salonen kyllä tietää, etten voisi sellaista koskaan tarkoittaakaan. Minulle sekä Berglund että Salonen itse ovat ohittamattomia ikoneja, elävän musiikin välttämättömyyksiä.

Salosen "kaikkein tyrmistyttävimpänä mahalaskuna" pitämä "ajatukseni" siitä, että kapellimestarikilpailun takana olisi jonkinlainen "salaliitto" on puhtaasti hänen omaa faktuuriaan. Kirjoitukseni ajatus ei liikkunut lähelläkään "salaliittoa".
Esitin vain, että Sibelius-kapellimestarikilpailun suhteellisen vähäinen kommunikoivuus "normaalin" maksavan yleisön kanssa ei välttämättä ole omiaan edesauttamaan orkesterinjohtajan ammattikuvan välittymistä yleisölle.
Minun on aivan mahdotonta nähdä, että tämän toteamisessa olisi jotakin vikaa. Ylisuuret palkkiot on jo ikiaikaa sitten tiedetty yhdeksi koko konserttimusiikin kentän suurimmista ongelmista, eikä ole minun vikani, jos "sanansaattajana" totean sen: 98 alan toimijaa sadasta on kanssani samaa mieltä. Don't kill the messenger.
Salonen sitä paitsi spekuloi aivan turhaan sillä, mitä itse haluan kilpailulta ("kolme Simon Rattlea"). En tietenkään: en halua kilpailulta yhtään mitään, en ainuttakaan Simonia enkä mitään muutakaan. Eikö se nyt käy selväksi, että en halua näitä kilpailuita ylimalkaan ollenkaan!

Uskon tietysti, että maailmassa on huutava pula kapellimestareista – mutta onko ainoa mahdollinen tie sellaisten löytämiseksi farssimainen nöyryyttämiskavalkadi?
Edustan itse näkemystä, että kaiken kilpailemisen inhottava nurja puoli on se, että joidenkin täytyy aina hävitä. Lue, ystäväni EP, luokkatoverisi Lauri Otonkosken tekstiä, niin kohtaat nöyryyttämisen käsitteen!
Maailmassa täytyy voida olla "huono" tai "ei välttämättä paras" ilman jatkuvaa muistutusta siitä – tämän vuoksi näen kilpailemisen erityisen tuhoisana.

Jos Salonen kavereineen on sitä mieltä, että olen väärässä ja että sijoitusjärjestyksiä tarvitaan, en voi kuin todeta, että maailmannäkemyksemme on perin erilainen. Omasta puolestani soisin muillekin kuin satunnaisen tilanteen tähdille todellisen olemassaolon oikeuden.

Jouni Kaipainen

säveltäjä
Tampere

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi