Häkellyttävän hieno kokemus

TANSSI
Alkuvoimaista tanssia lopullista tuhoa odotellessa

Hämärän hohde. Koreografia ja konsepti Petri Kekoni, musiikki Jovanka Trbojevic, valot Tülay Schakir, teksti ja esitys ääninauhalla Sjón, puvustus Gabriela Aldana-Kekoni. Zodiakin tuotanto Stoassa.

Ilmassa on katastrofin tuntua. Ei suinkaan taiteellisen, päinvastoin: koreografi Petri Kekonin, säveltäjä Jovanka Trbojevicin, Avantin jousikvartetin ja viiden erinomaisen naistanssijan yhteistyö on häkellyttävän hieno kokemus. Lopputuloksena katsojasta tuntuu todella siltä, että lopullisen tuhon ennusmerkit on nyt annettu. Apokalyptinen Hämärän hohde jättää kalvavan tunteen tilaan – eikä vähiten sen takia, mitä uutiset kertovat parhaillaan hirmumyrskyistä ja tuhotulvista.
En tiedä, oliko Kekonin alkuperäinen tarkoitus luoda tällaista tunnelmaa. Islantilaisen runoilijan Sjónin nauhalta kuultu teksti sulavista jäätiköistä ja tulivuoren purkauksista ohjailee katsomiskokemusta niin, että ennusmerkkejä alkaa nähdä jokaisessa liikkeessä ja maagisessa musiikissa.
Sjónin englannin ääntämys on kyllä aika kurjaa, mikä syö intensiteettiä. Olisiko ollut ajateltavissa pistää aito britti lukemaan tekstiä, kun esityksen kaikki muutkin tekijät ovat ykköslaatua?

Oman tehonsa tuo Tülay Schakirin valosuunnittelu, joka tuntuu toteuttavan tanssiteoksen nimeä viimeistä piirtoa myöten. Varsinkin alkupuolella tanssijoista on vaikea hahmottaa mitään yksityiskohtia, he tuntuvat suorastaan hehkuvan omassa hohteessaan.
Tanssi on alkuvoimaista ja hienostelematonta. Se kulkee raa'an primitiivisyyden ja älyllisyyden risteyskohdassa. Mitään harkitsematonta tai tilkekoreografiaa ei tunnu olevan, kaikella on merkityksensä. Petri Kekoni on koreografeistamme yksi omaperäisimmistä, hän on onnistunut jalostamaan koulutuksensa jälkeen liikettään aivan omaan suuntaansa.

Hämärän hohteen alku on viime aikojen tanssiteoksien tehokkaimpia. Viiden naisen jalkaa polkeva ja tukkaa viskova villi-ihmisten revittely on peikkomaisen hurjaa. Unisono luonnollisesti moninkertaistaa kohtauksen tehon volyymin. Samaan "peikkotanssiin" palataan muistumana myöhemmin.
Tanssijoiden lattiatasosta ponnistavat kierteiset ilmasyöksyt toden totta luovat illuusion kuuman laavakentän äkillisistä ja satunnaisista purkauksista. Kekoni näyttäytyy itse jonkinlaisena kiviä viskomalla luonnonmullistuksia aiheuttavana jumalhahmona, joka loppupuolella saapuu paikalle katsomaan aikaansaannoksiaan.

Jovanka Trbojevicin teosta varten säveltämä musiikki on itseään toistavan minimalistista, mutta silti kehittyvää ja syventyvää. Pitkien linjojen hartautta rikkovat äkilliset riitasoinnut. Sävellystä leimaavat väkevät glissandot Kekoni jättää älykkäästi toistamatta koreografiassa, ei alleviivata eikä isketä torttua tortun päälle.
Hämärän hohde on myös voimakkaan arkkitehtooninen tanssiteos. Tila näkyy ja näytetään selvän kolmiulotteisena muun muassa hienojen diagonaalilinjojen avulla. Myös yksinkertainen, mutta merkittävä lavastuselementti korostaa tilallisia ulottuvuuksia.

Jussi Tossavainen

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi