Kolumbuksen yksinäisyys

KIRJAT
Lauri Otonkoski kokoaa pientä ja suurta, rajallista ja rajatonta

Lauri Otonkoski: Cameo. Sinfoninen runo. WSOY. 65 s. 24 e.

Aluksi Lauri Otonkosken uusimman runoteoksen nimi ärsyttää. Miten sanat "cameo" ("kohokuvioinen jalokivikoru", "lyhyt kirjallinen kuvaus") otsikossa ja alaotsikon "sinfoninen runoelma" sopivat toisiinsa? Pitääkö minun lukea teksti kuvioituna helynä vai mahtipontisena paisutteluna?
Aihekin tuntuu ylimitoitetulta: alkusanoissaan Otonkoski paljastaa kirjansa kertovan Kolumbuksen löytöretkestä. Ja samassa välähtää: ehkä "cameo" viittaa myös Portugalin kansallisrunoilijaan Luis Vaz de Camoensiin, joka Luciades-runoelmassaan kuvasi Vasco da Gaman löytöretkeä Intiaan? Kuten Camoens myös Otonkoski sekoittaa historiallisen aiheen omaan aikaansa ja elämäänsä.
Ei Otonkoski Kolumbuksesta kerro vaan kaipuusta, joka saa miehen matkaamaan vihreiden aaltojen halki tunnetun maanpiirin tuolle puolelle. Eikä teksti ole helyä eikä paisuttelua, lähinnä vain sanojen värinää valkoista paperia vasten.
Sinfoniseksi runoa ei tee koko vaan moniäänisyys, teemojen toistuminen eri rekistereissä ja tekstityypeissä. Runo seilaa vapaasti liehuen vasemmalta ylhäältä oikealle alas tai jakaantuu alalaidan päiväkirjamerkintöihin ja niiden yllä leijuviin haikumaisiin tiivistyksiin. Tai muuttuu tekstimassaksi, josta voi muovailla vaikka saaria aavan meren keskelle.

"Kaikki ihmiset ovat saaria" väittää Otonkoski, John Donnen kuuluisaa lausetta "No man is an island" uhmaten. Lause toistuu kahden ensimmäisen sivun aikana kolmetoista kertaa ja palaa vielä lopussakin.
Mutta miten voi väittää ihmisten olevan erillisiä ja samassa antaa ymmärtää, että ihmiset ja saaret ovat yhtä? Että, paitsi saaria, kaikki ihmiset ovat "jauhinkivi", "viikon kahdeksas ilta", "pöly kolikon vaakunalla", "suojeltuja norppia, yhtä hylättyjen käärepapereiden kanssa" ja vielä "liikenteen huminan nimetön kaipaus"?
Ehkä juuri yksinäisyys yhdistää ihmissaaret, pyyhkii pois satunnaiset erot ja vuosisatojen välimatkat. Ja mitä syvemmin on erillään, sitä lujemmin sanat punovat kaiken yhteen.
Otonkoski on kotonaan niin tervan ja muskettien kuin optioiden ja geenimanipulaation kanssa. Päivämäärät kiinnittävät tekstin historiaan, runo irrottaa sen aikaan, jossa kaikki on läsnä.

Cameo jakautuu kahteen osaan: aikaan ennen lähtöä ja aikaan merellä. Aika ennen lähtöä on kiihkeämpää, rivit kurkottavat kohti seuraavaa sivua, mieli kiinnittyy päämäärään.
Matkan aikana on tilaa ajatusten harhailla. Lakoniset merkinnät alalaidassa kertovat miehistön peloista, linnuista joita on nähty, matkasta joka on taitettu kohti tuntematonta. Runot niiden yllä pysähtyvät pieniksi aforismeiksi, päivien odotukseksi, ja kun maa lopulta löytyy, ei se tunnu enää tärkeältä.
Aistittava muuttuu henkiseksi, ja henkinen aistittavaksi. Suurimmat vyörytykset saadaan aikaan arkisten tarvekalujen luettelosta: "Lankkuja, pultteja, nauloja, pikeä, tervaa, valasöljyä, rasvaa, rikkiä. . ." ja niin edelleen, viisi sanoja pursuavaa sivua.
Ja mitä suuremmat ajatukset, sitä pienemmät ja vaatimattomammat rivit.
Otonkosken Cameo on kooste pientä ja suurta, rajallista ja rajatonta. Jos alkujärkytyksestä toipuu, kannattaa tähän lopulta yllättävän nöyrään kirjaan pysähtyä, nauttia paperiin kaiverrettujen pienoiskuvien musiikista.

Kuisma Korhonen
Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin tutkijakollegiumissa.

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi