Pudonneilla on syytä onnitella itseään

KOMMENTTI

Jos tuomaristo on pettynyt musiikkikilpailun tasoon, jätetään usein ensimmäinen palkinto jakamatta. Tämä ratkaisu kertoo selvästi, että kilpailulle asetettua korkeaa tasoa ei saavutettu.

Kun ensimmäistä, toista ja kolmatta palkintoa ei jaeta ollenkaan, kilpailu vaikuttaa ainakin ulkoapäin katsottuna katastrofilta, ja voi antaa maailmalla aihetta nauruun. Maine kärsii varmasti.
1 500 euron suuruiset "osallistumispalkinnot" ovat taskurahaa, naurettavia summia, kuin sairaalloisen huumorin osoituksia.
Yleensä finaalipaikkaa voi pitää ansiona, mutta Sibelius-kapellimestarikilpailun "osallistumispalkinto" on häpeämerkki, joka kannattaa pitää piilossa.
Pudonneet voivat unohtaa harminsa ja onnitella itseään. He selvisivät kilpailusta kunnialla ja saivat erinomaista harjoitusta.
Pudotuspelin keskeisiä kriteereitä olivat rytmi- ja tahdinlaskuvirheet. 7 500 eurolla "kannustettu" Andreas Tselikas myöhästeli jatkuvasti Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian rytmeissä ja sisääntuloissa ja ryhtyi scherzossa kunnolla sotkemaan Radion sinfoniaorkesteria.

Mutta ei hätää. Finaalissa tuomaristo ei enää piitannut tällaisista pikkurikkeistä ja nosti kreikkalaisen kisan parhaaksi. Tunnustus olisi kuulunut RSO:lle, joka otti ohjat käsiinsä ja veti Tselikasia perässään.
Tuomaristo olisi voinut ottaa huomioon sen, että Shuntaro Saton shamanistinen riehunta imi kaikki mehut Helsingin kaupunginorkesterista. Jotta Jan Söderblom olisi saanut Sibeliuksen viidennen hyvin hankalan alun toimimaan, varsinkin HKO:n puhaltajat olisivat tarvinneet lepohetkeä.
Pyörryttävä sirkustunnelma syntyi kuin syntyikin lopulta. Tuomaristo oli kuin olympolaisten jumalten joukko, joka leikki kuolevaisten kohtaloilla. Onneksi tuloksena oli farssi eikä tragedia.

Hannu-Ilari Lampila

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi