Kapellimestarikilpailu – miksi ihmeessä?

KESKUSTELUA

Onko olemassa turhempaa instituutiota kuin Sibelius-kapellimestarikilpailu, kysyy säveltäjä Jouni Kaipainen. Hän kommentoi maanantaina käynnistynyttä kilpailua.

Taiteen hieno piirre on se, ettei sitä oikeasti voi käsitellä urheilukilpailun kaltaisena sijoitusjärjestysten tuottajana. Sen sisältö on olennaisesti toinen kuin paremmuusmittelön: optimitapauksessa kyse lienee kommunikaatiosta, viestin lähettämisestä ihmiseltä toiselle ja sen mahdollisesta vastaanottamisesta.
Taiteen perustehtävää ajatellen on tuskin olemassa nurinkurisempaa ilmiötä kuin sen alueelle tungetut kilpailut. Silti joissakin korkeatasoisissa soittokisoissa (Jean Sibelius -viulukilpailu, Kuningatar Elisabet -kilpailut ja niin edelleen) on saatu aikaan konserttielämää ruokkivia tuloksia ja siis ikään kuin päästy taseen kirjaamisessa plussan puolelle.
Miinuspuolelle jää taiteen latistaminen kilpailun välineeksi (esimerkiksi Brahmsin viulukonserton näkeminen yleisurheilun moukariin verrattavana objektina). Konserttielämän "ruokinta" tarkoittaa tässä lähinnä lippukassan ehtojen täyttämistä, selvä se, mutta hyväksyn sen nyt kuitenkin, muuten joudun "idealistin" kirjoihin.

Avoin julkinen kysymys: onko olemassa turhempaa instituutiota kuin Sibelius-kapellimestarikilpailu?
Lyhyen mediaseksikkään olemassaolonsa ajan tämä kaiketi Seppo Heikinheimon idealingostaan sinkauttama pölhösirkus on kuopinut maata ja pärskytellyt tomua ympäristöönsä kunnon pässin lailla, mutta hyötysaataviin lienee jäänyt vain palstatila lehdistössä.
Kansallissäveltäjäsankarimme nimeä kantava viulunsoittokisa on sentään tuonut julkisuuteen muutaman todella oivallisen viulistin, siis nostanut muutaman komean uran siivilleen – Oleg Kagan, Liana Isakadze, Kuusiston veljekset ja Elisabet Batiashvili vain muutaman mainitakseni. Entä kapellimestarikilpailu?
Niin kuin Vesa Sirén kirjoitti (HS 11. 9.), anti jää laihaksi. Parhaiten menestyneistä kokelaista vain Olari Elts on onnistunut jonkinlaisen uran luomisessa ja Jurjen Hempel tärkeässä nykymusiikin tekijän roolissa. Näissäkään tapauksissa ei voida puhua sensaatiomaisista löydöistä, kelpo muusikoita toki molemmat.
Erilaiset michaelchristiet ja dorianwilsonit ovat lyhyen suomalaisjulkisuuden jälkeen kaiketi asettuneet jossain päin maailmaa tasolleen, mikä ei mairittele kilpailun statusta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kilpailun esiraati ennen kisaa ja varsinainen jury alkuerien aikana on nähnyt oikeaksi tiputtaa joukosta sellaisia nuoria orkesterinjohtajia, jotka ilman Sibelius-kilvan antamaa onnenpotkuakin (vaiko juuri siksi) ovat kohonneet muusikoiden ja yleisön arvostamiksi kansainvälisen tason mestareiksi: Hannu Lintu, John Storgårds ja Susanna Mälkki tulevat ensimmäisinä mieleen.
Kapellimestarin työ on yksi vaativimmista, kaikki alat huomioonottaen. Ammattikuva lienee useimmille maallikoille epäselvä: harjoituksissa tehdyn sisällöllisen keskeistyön ja hallinnollisen vastuun merkitys ei konserttitilanteessa katsomoon juuri välity, kun taas näpsäkkä mutta soivan tuloksen kannalta vähemmän olennainen johtamisbaletti välittyy.
Tämä johtaa väärien asioiden manipuloimiin makutuomioihin.
Luulisi kapellimestarikilpailun olevan alan ammattilaisille oiva paikka oikean informaation levittämiseksi. Vai haluaako ala tyytyä nykyrooliinsa lavaleijonien kvasiseksuaalisen soidintanssin areenana kuin joku halpahintaisin rock-kekkalointi?

Kapellimestarikilpailu ei toistaiseksi ole onnistunut työn perusteiden selventämisessä. Pikemminkin se on hämärtänyt kuvaa entisestään. Maksava konserttiyleisö ei voine olla kummastelematta puhtaan sattuman suurta osaa kilpailumenestyksessä, elävän elämän käytäntö kun tuntuu sanelevan aivan muuta kuin huippuosaajista koostuvan raadin tuomiot.
Ei siis pidä ihmetellä, että jopa konserttimusiikkia harrastava sivistyneistö on pihalla kuin lumiukko kapellimestarin roolista ja sen merkityksestä puhuttaessa.
Vai olisiko sittenkin niin, että kapellimestarikilpailu on vain osa suurien palkkioiden legitimointiin tarvittavaa mystifioivaa savuverhoa – tarkoitus onkin näyttää seksikkään tavoittamattomalta?

Jouni Kaipainen

säveltäjä
Tampere

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi