Så här spelade kanske Chopin själv

Om Frédéric Chopins eget pianospel berättas att det präglades av perfekt renhet och integritet i utförandet, värme och temperament som aldrig gled ur händerna, ett diskret rubato och en odefinierbar poesi i gestaltning och anslag.
När Krystian Zimerman på tisdagskvällen spelade Chopin i Finlandiahuset kunde man tro att det var tonsättarens inkarnation som satt böjd över flygeln på estraden.
Renheten och integriteten i gestaltningen av struktur och detaljer, känsla och uttryck, var av sådan art att den precis motsvarade ”den verkligt perfekta virtuosen”, som Mendelssohn beskrev Chopin som.
Zimerman började f-mollballaden med att frambringa ett fulländat cantabile - så här ska sångbarheten hos Chopin låta: chosefri, naturlig, innerlig. Därefter trädde de djupare strukturerna kristallklart fram, de kalejdoskopiska passager som utforskar pia-nots uttrycksmöjligheter och skänker Chopins musik dess speciella suggestiva atmosfär och klangfärg, parade med ett originellt musikaliskt tänkande.
De fyra mazurkorna opus 24 var rena pärlorna - här samverkade den spröda klangfärgen med den med ett diskret rubato utformade rytmiken till att framkalla finstämda miniatyrer. Publiken borde ha förstått att inte applådera efter den fjärde mazurkan, den var tänkt som en direkt övergång till första satsen i pianosonaten i b-moll, den så kallade sorgmarschsonaten.
Chopin har betecknats som det lilla formatets mästare medan större former och strukturer och musikalisk kontinuitet inte har setts som hans starka sida. Av Chopins verk av större format är b-mollsonaten i en klass för sig vad gäller förhållandet mellan musikaliska mål och medel, och förtätat uttryck. I Zimermans händer uppenbarade sig hela storheten i denna musik, både som en logiskt koncipierad strukturell helhet och en känslovärld som når djupet eller höjden, beroende på hur man vill se på saken.
Zimerman tog den berömda sorgmarschen i ett så långsamt tempo att man kunde befara att den skulle bli släpig, men det gjorde den inte.
Den fick en enorm resning utan att grumlas av patetik, och den sångbara mellandelen gestaltades med avskalad renhet där en enkel melodi och ett lika enkelt ackompanjemang komprimerats till ljust och vederkvickande uttryck som inte lämnade rum för något överflödigt. Den snabbt virvlande finalsatsen var också en höjdpunkt för sig, här utmejslades de vinande löpningarna med fullkomlig klarhet och precision.
Vid sidan av den storartade Chopin-avdelningen kunde Wolfgang Amadeus Mozarts pianosonat i C-dur och Maurice Ravels Valses nobles et sentimentales kännas mera som en förberedande del av kvällens program, men också här visade Zimerman vad hemligheten med hans pianokonst är.
Mozarts sonat var skriven för amatörer och håller sig enbart inom ett mellanregister, men också i denna enkelhet fann Zimerman det rena och levande uttrycket, som i den elegant utformade mollvändningen i den långsamma satsen.
I Ravels valser smakade och doftade Zimerman på klangfärgerna; här var rytmens och klangens raffinemang drivet till sin spets.
Zimerman bjöd inte den hänförda publiken på något extranummer och det gjorde han helt rätt i: efter den fulländade Chopinsonaten hade det varit omöjligt att säga någonting mera. Det går inte längre att tala om tolkning i Zimermans fall, han har nått ända fram till det högre stadium där musiken så att säga spelar sig själv och föder sina egna betydelser i stället för att interpreten sätter dit dem utgående från sin egen subjektivitet.
Zimerman ger inte ofta konserter och har också en otrevlig vana att inhibera dem i sista stund.
Så var det nära att gå också denna gång då den uppburne pianisten tyckte att han inte fick tillräckligt med repetitionstid i Finlandiahusets sal, men till all lycka uppträdde han till slut.
Den här konserten, arrangerad i Helsingfors festspels regi, hör till de absoluta höjdpunkterna i huvudstadens konsertliv under senare år.
MIKAEL KOSK
mikael.kosk@hbl.fi

MUSIK
Krystian Zimerman, piano. Mozart, Ravel, Chopin. Helsingfors festspels vinterkonsert i Finlandiahuset 4.10.

Zimerman saa kaiken laulamaan

KONSERTTI
Puolalaispianisti lumosi loisteliaisuudellaan ja runollisuudellaan

Pianisti Krystian Zimermanin konsertti Finlandia-talossa. – Mozart, Ravel, Chopin.

Hurmaantunut yleisö taputti ylimääräisten toivossa puolalaispianisti Krystian Zimermanin aina uudelleen esiin konsertin päätyttyä. Turhaan.
Konsertin viimeisenä teoksena oli suureen surumarssiin huipentuva Frédéric Chopinin b-molli-sonaatti. Lopullisuuden tunne oli esityksen päätyttyä niin voimakas, että oli vaikea kuvitella, mikä nokturni, valssi tai masurkka olisi voinut olla tunnelmaan sopiva ylimääräinen sonaatin aavemaisen, lyhyen myrskyfinaalin jälkeen.

Zimerman rakensi konsertistaan harvinaisen eheän ja laajakaarisen kokonaisuuden. Hänen ehdottomuuttaan kuvaa, että alkupuolella hän soitti suoraan Chopinin f-molli-balladin Maurice Ravelin Valses nobles et sentimentales -teoksen jatkoksi.
Ravelin valssien päätyttyä Zimerman ei noussut ylös flyygelituoliltaan, eikä antanut yleisölle minkäänlaisia mahdollisuuksia aplodeihin. Chopin musiikki sulautui Raveliin, missä ei itse asiassa ollut ristiriitaa. Niin selvästi Chopinin henki vaikuttaa Ravelin teoksessa ja täyttää sen runollisella loistolla ja lennokkuudella.

Tietyssä mielessä konsertin kaksi ensimmäistä teosta, W.A. Mozartin C-duuri-pianosonaatti KV 330 ja Ravelin valssit olivat johdantoa Chopinin musiikin maailmaan, toinen ajalta ennen Chopinia ja toinen ajalta hänen jälkeensä.
Avausnumeronsa, Mozartin sonaatin, Zimerman soitti helmeilevän kevyesti ja kirkkaasti. Hän käytti sangen paljon pedaalia, mutta ei antanut sen johtaa romanttiseen legato-tyyliin.
Zimermanin kosketuksen laulava herkkyys teki hitaasta osasta hyvin kauniin. Näennäisen yksinkertaisuuden alta alkoi paljastua romantiikkaa enteilevää tunteen syvyyttä, jota raottui myös ensiosan klassisen hilpeyden keskeltä.
Laulavaa ja helmeilevää, spontaania, luonnollista ja joskus improvisatorisen tuntuista – nämä Zimermanin Mozart-soiton ominaisuudet kuuluvat myös Chopinin musiikkiin.
Ravelin ylevissä ja tunteellisissa valsseissa Zimerman tarkasteli Chopinin maailmaa reptrospektiivisesti, jos kohta teoksen keinuva prisma heijastelee valssin koko maailmaa. Carl Maria von Weberin, Franz Schubertin ja Johann Strauss vanhemman ja nuoremman valssiunelmien kaiut soivat siinä, ja mukana on myös viihteellinen ripaus Franz Léharin valssien mondeeneja parfyymeja.
Briljeeraamaan Zimerman ei pyrkinyt Ravelin valsseissa, vaan piti tunnelman hienostuneen hillittynä muutamia lennokkaita ja suurieleisiä räiskähdyksiä lukuun ottamatta. Vaikutti siltä, että Zimerman keskittyi ennen kaikkea Ravelin valssien harvinaisen hienostuneen, voimakkaasti dissonoivan harmoniikan tutkimiseen ja värittämiseen.
Eleganssi yhdistyi Zimermanin valssihurmiossa harvinaiseen herkkyyteen.

Chopinin f-molli-balladi kasvoi alun unelmoivasta laulusta sointien ja harmonisten värien orkestraaliseen rikkauteen ja lopun myrskyisästi riehuvaan nousuun. Zimermanin käsissä balladi lauloi itse asiassa koko ajan, sillä hänellä on loistava kyky saada kaikki elementit laulamaan.
Improvisatorinen, spontaani ote syntyi hienovaraisesta rubato-aaltoilusta. Samalla syntyi se vaikutelma, että jostakin syvältä nousevat tunteet veivät musiikkia dynaamisesti kohisten eteenpäin.
Chopinin neljästä masurkasta Zimerman teki pieniä tanssahtelevia sävelrunoja, joissa jokaisessa kiteytyi tietty runollinen tunne. Masurkkojen rakastettavan maailman jälkeen b-molli-sonaatissa puhkesi loistelias tumman intohimon myrsky ja dramaattinen kuolemantanssi.
Romanttinen tunteiden rajuilma laantui surumarssiin. Se soi ensin juhlavan herooisena kulkueena, kunnes triounelman jälkeen sankaruus katosi ja jäljelle jäi vain hiljainen, etäisyyteen katoava suru.

Hannu-Ilari Lampila
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

A Beethoven freshness test

October 3, 2005 E-mail story Print Most E-Mailed

MUSIC REVIEW
As the Philharmonic begins its salute to a 'radical' composer, the performances are exciting and engaging.

By Mark Swed, Times Staff Writer

In anticipation of an adored composer's coming 250th birthday, Mozart mania has begun infecting the classical music world. And several major orchestras in America have found an antidote: Beethoven.

For the Los Angeles Philharmonic this season, the remedy is "Beethoven Unbound," which centers on Esa-Pekka Salonen's conducting Beethoven's nine symphonies interspersed with new or recent symphonic works to remind us that this composer was a revolutionary. The series began in Walt Disney Concert Hall on Thursday night with a gala (tickets $1,500 and up) featuring the film star Ed Harris reading from Beethoven's letters and pianist Evgeny Kissin as soloist in the "Emperor" Concerto. Friday, for the first regular concert of the season, Henri Dutilleux's "The Shadows of Time," a 1997 memorial to Anne Frank, was inserted between the first two Beethoven symphonies.

ADVERTISEMENT

Beethoven, as orchestras well know, perennially enjoys good business. The previous week, Kissin had played the "Emperor" for a New York Philharmonic gala that left the orchestra $3 million richer. The Russian pianist couldn't be in two places at the same time, so that same night, the Philadelphia Orchestra selected André Watts to play the "Emperor" for its season-opening gala.

Like our Philharmonic, the Philadelphians are also surveying the canonical nine under their music director, Christoph Eschenbach, in pairings with contemporary music (and the two orchestras are sharing a new piece by Magnus Lindberg; its premiere is this week at Disney). James Levine has made Beethoven and Schoenberg the theme of his second season at the Boston Symphony. The San Francisco Symphony beat everyone to the punch in June when Michael Tilson Thomas paired a new timpani concerto by William Kraft with Beethoven's Ninth.

So what will set the L.A. Philharmonic apart? Mainly, Salonen. He is no stranger to Beethoven, but his celebrity rests elsewhere, with later music. As his stature rises, though, Beethoven looms ever larger. More important, Beethoven demands a regular coming-to-terms-with of all musicians and composers, and Salonen has stepped up to the plate.

It might seem entirely in character for Salonen that he is emphasizing Beethoven's radicalism. In a quote prominently featured on the Philharmonic's promotional material, he calls Beethoven "one of the most radical composers of all time." But given the general familiarity of Beethoven's music, that radicalism isn't always easy to convey. Beethoven heard in the context of new music, meanwhile, can remind us of just how comfortable we are with the old.

Interestingly, at both Thursday's gala and the following night's symphony program, Salonen seemed far more intent on making music than on making points. The Philharmonic music director is not a member of Austrian conductor Nikolaus Harnoncourt's radical-fringe Beethoven Party. He is no more extreme a Beethovenian than Tilson Thomas, Eschenbach or Levine. His Beethoven is neither more nor less timely than that of Simon Rattle, Claudio Abbado or John Eliot Gardiner, all of whom can make you feel as though they are delivering their goods farm fresh.

Salonen's Beethoven simply is. He gives it to you straight. Not straight from the horse's mouth — those who claim that clairvoyant trick sometimes have bridges in Brooklyn to sell as well. He doesn't fuss. Yet he doesn't miss anything. The performances over these two nights sounded mostly terrific — exciting, engaging and, yes, fresh, or at least as fresh as something more than two centuries old can remain.

To say that folks Thursday night got their money's worth with the second "Leonora" Overture alone probably depends on how much money you have. Top prices were $10,000 (dinner included, along with a tax deduction). The overture lasts a dozen minutes. But from its opening chords, voiced with a draw-you-in-and-hold-you-there-for-the-duration richness, this was a performance of complete authority. The offstage trumpet — freedom's voice — was something politicians should learn to package. Seats behind the stage and those high up were, happily, donated to students. The youngsters were visibly thrilled.

Galas are galas. Socializing and celebrity come first. Thursday, Harris assumed little on his listeners' part, but readings — even heavy-handed ones — of some of the most moving letters in music history can't help but be moving themselves. Excerpts from the First and Seventh symphonies were enticing.

Then, the "Emperor," and the question: Why Kissin? He's got a beautiful touch, great technique and the ability to make a melody sing. But this celebrated pianist resides in his own world. Time moves as differently for him as it does on a passing spaceship in the Einsteinian space-time continuum. Salonen didn't indulge him, as Lorin Maazel reportedly did in New York, but it hardly mattered. Memories of Mitsuko Uchida playing the Beethoven piano concertos in Disney Hall last season in a state of total engagement with conductor, orchestra and audience have not faded.

In the two early symphonies Friday, Salonen more fully revealed the virtues of the best of the gala. The First had a classical touch: sharp attacks, disarming rhythmic vitality and, in the humorous lead-up to the last movement, charm and finesse. Still, it was in the Second — which uses larger forces, making for a bigger sound and consequently more immediacy — that Salonen was most in his exhilarating element.

The relevance of Dutilleux's score to Beethoven was un-explained. But the piece itself required no explanation. It is special.

In a rambling, bewildering but nonetheless fascinating pre-concert talk, Robert Winter, the Beethoven series' scholar in residence, suggested that Beethoven was the ultimate goal-directed composer. Dutilleux, an 89-year-old French master of vividly shaded instrumental color and eloquent expressivity, is just the opposite. His music floats in a sonic world of its own.

But Dutilleux is no Kissin. He is the model of the engaged musician. "The Shadows of Time," in six short movements, conveys the irrationality of evil through the contemplation of beauty. At the point where Anne Frank's innocence is evoked, three boy sopranos (Eugene Olea, Sean Sullivan and Josiah Yiu) magically conveyed Dutilleux's, dare I say it, Mozartean gifts.

The Philharmonic played its Beethoven with appropriate fervor. In the Dutilleux, the fervor was channeled into equally appropriate rapture.Beethoven demands a coming-to-terms-with of all musicians and composers, and Salonen has stepped up to the plate.

Hakolalla on asiaa

KONSERTTI

Helsingin kaupunginorkesteri Finlandia-talossa. Nicolas Hodges, piano, ja Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari. – Hakola, Beethoven.

Kimmo Hakolan noin kymmenen vuotta sitten valmistunut pianokonsertto oli hänen nykyisen tyylinsä tienavaaja, yllättävä käännös säveltäjänuralla, joka siihen asti oli keskittynyt pienempiin muotoihin ja modernistiseen sävelkieleen.
Pianokonsertossa näyttäytyikin yltäkylläinen, maailmoja sisältävä mahlermainen pluralismi. Noin tunnin kestävä konsertto jakoi vahvasti mielipiteitä kantaesityksensä jälkeen, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.
Pianosolistin roolina teoksessa on olla orkesterin villitsijä, ylimmäinen hekumoitsija ja mielipidejohtaja. Solistin johdolla orkesterikin ajautuu hurmioon, mutta myös hurmiosta pois monitasoiseen parodiaan. Brittipianisti Nicolas Hodges pärjäsi Hakolan asettaman laajan tehtävän edessä hyvin.
C-duuri-asteikkoa takova kadenssi on koko teokselle tyypillinen monitahoinen ja -tasoinen taite, sillä sen pinnalta voi tavoittaa soitonharjoittelun ironisointia – vaikkapa Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin tapaan – mutta jatkuessaan se synnyttää syvemmän, transsinomaisen tilan. Ja siitä poistutaan yllättäen jazzin kautta.
Kaikessa pluralismissaan Hakolan musiikin taustalla vaikuttaa väkevä ja vakavasti otettava visio. Se on voimissaan pianokonsertossa, ja samaa sukua on viime kuussa kuultu ankara Le Sacrifice -oratorio.
Jukka-Pekka Sarasteen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin ja sen solistin Nicolas Hodgesin yhteistyö sujui hienosti. Konserton jälkeen HKO muuntui näppärästi klassis-romanttiseksi kokoonpanoksi Ludwig van Beethovenin Eroica-sinfoniaan.
Sarasteen johdolla sinfonia sai ehjän tulkinnan, jonka ilmaisuasteikko oli laaja. Avausosan kehittelyjaksossa oli 1900-lukulaista hartsinpöllyä, toisen osan surumarssi soi tummasti ja leveästi. Scherzo eteni eloisasti ja finaali kasvoi huippuunsa luontevasti.

Samuli Tiikkaja

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Pölyt pois museon hyllyltä

KONSERTTI
Jossain hykertelee Mozart tällaista pianistia kuunnellessaan

Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa. Gianluca Cascioli, piano. Joht. Manfred Honeck. – Beethoven, Mozart, Brahms.

Täytyypä myöntää, etteivät kämmenpohjani ala kihelmöidä jännityksestä, kun huomaan että konsertissa on tarjolla Beethovenin Coriolanus-alkusoitto, Mozartin pianokonsertto C-duuri KV 467 ja Brahmsin neljäs sinfonia.
Juuri tällaisista tutuimpiin klassikoihin keskittyvistä museaalisista ohjelmakoosteistahan sinfoniaorkestereita tuon tuosta moititaan.
Mutta missään ei ole kielletty soittamasta klassikoita hyvin.
Radion sinfoniaorkesteri, Gianluca Cascioli ja Manfred Honeck kävivätkin pyyhkäisemässä pölyt museon hyllyiltä. Ulkoisena merkkinä wieniläisen hengen syvästä ymmärtämisestä Honeck johti alkusoiton ja sinfonian ilman partituuria. Varsin kiintoisaksi muodostui Brahmsin sinfonian finaalin kuuluisa passacaglia.
Honeck muotoilee jokaiselle kahdeksasta tahdista koostuvalle dominonappulalle alleviivatun yksilöllisen luonteen. Partituurissahan ei anneta viitteitä aivan näin vapaalle tempon käsittelylle.
Käytiinkö riskirajoilla, kenpä tietää, mutta kokonaisuus oli eloisa. Joillekin kapellimestareille isot eleet istuvat luonnostaan.

Ikuista debattia käydään Johannes Brahmsin kaksoisluonteesta klassikkona ja romantikkona. Manfred Honeck äänestää romantiikan puolesta. Orkesteri, muassaan Petri Alanko kultaisine huiluineen, toteutti kipparin tavoitteet.
Entäpä pianisti Gianluca Cascioli! Mies istuu flyygelin ääressä kuin leipätyöhönsä lopullisesti tympääntynyt taksikuski.
Alan spesialistit saattavat lisäksi kummastella pianistin tapaa pitää sormiaan lähes koko ajan kiinni klaviatuurissa.
Vaan mitäpä näistä, pianonsoitto kun ei ole moukarinheittoa.
Cascioli alkaakin kaikki aistit valppaana kamarimuusikon tapaan seurustella orkesterin ja kapellimestarin kanssa. RSO:kin on sopivasti karsittu wieniläisklassiseen kokoon, ja täysin prässäämättä Mozartin moni-ilmeinen konsertto lähtee virtailemaan.

Erikseen on mainittava pianisti-säveltäjä Casciolin omat kadenssit.
Ensiosan laajassa kadenssissa solisti tradition vaatimusten mukaan muistelee keskeisiä teemoja, leikittelee ja kujeileekin. Ennen ylimenoa orkesteripäätökseen solisti valitseekin lähes surrealistisen sivupolun harmoniseen maailmaan, joka lienee Casciolia itseään.
Finaalin kadenssista pianisti rakentaa lyhyemmän kaarroksen, jossa hän jättää teemojen kehittelyn vähemmälle, mutta tekee vastaavasti yhä rohkeampia modulaatioita etäälle pääsävellajista.
Uskoisin, että klassiset kadenssit ovat alun perin olleet tällaisia vapaan fantasian hetkiä. Ja epäilisin, että jossain joku Mozart hykertelee tällaista pianistia kuunnellessaan.

Lauri Otonkoski

Alakotila, Linkola ja Wennäkoski saivat 5-vuotisen

LYHYESTI

Säveltäjät Timo Alakotila, Jukka Linkola ja Lotta Wennäkoski ovat seuraavat 5-vuotisen säveltaiteen apurahan saajat. Kolmivuotinen myönnettiin viulisti Réka Szilvaylle ja 2,5-vuotinen laulaja-lauluntekijä Marja Mattlarille.
Kahden vuoden mittaisen apurahan valtion säveltaidetoimikunta myönsi Raoul Björkenheimille, Kari (Sonny) Heinilälle, Sanna Salmenkalliolle ja Elina Vähälä-Gothonille. 1,5-vuotisen saivat Pirjo Bergström, Markus Hohti ja Marko Timonen. Lisäksi myönnettiin 25 vuoden mittaista apurahaa ja 14 puolivuotista.
Valtion taiteilija-apuraha on 1236,81 euroa kuukaudessa.
HS

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Los Angelesin orkesterille huippupalkka

Saloselle noin miljoona vuodessa

Los Angelesin filharmonikkojen muusikot ovat tehneet nelivuotisen työsopimuksen, joka nostaa palkan samaan luokkaan parhaiten maksavien yhdysvaltalaisten orkesterien kuten Bostonin sinfoniaorkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Asiasta kertoo Los Angeles Times.
Vuoteen 2009 mennessä muusikkojen vähimmäispalkka viikossa nousee 2 000 euroon. Tällä hetkellä vähimmäispalkka viikosta on 1 670 euroa.
Sopimus sallii konserttien paikalliset radiolähetykset, kaventaa orkesterin päälukua kahdella ja pakottaa jäsenet kolmeen ilmaiseen konserttiin eläkekustannusten kattamisen auttamiseksi. Los Angelesin filharmonikoilla on jättibudjetti, koska orkesteri esiintyy kesäisin Hollywood Bowlissa.
Orkesterin musiikillisena johtajana jatkaa Esa-Pekka Salonen, jonka vuosipalkkio oli pari vuotta sitten 1, 2 miljoonaa dollaria eli 988 000 euroa tuoreen International Arts Manager -lehden mukaan.
Kaudella 2002–2003 Salonen oli neljänneksi parhaiten palkattu kapellimestari Yhdysvalloissa. Edellä olivat New Yorkin filharmonikkojen Lorin Maazel, Chicagon sinfoniaorkesterin Daniel Barenboim ja San Franciscon sinfonikkojen Michael Tilson Thomas.
HS

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Sibelius-kapellimestarikilpailu tekee selvitykset rahoittajille

Käyttämättömiä palkintorahoja ei saa automaattisesti siirtää vuoden 2010 kilpailuun

Kansainvälinen Sibelius-kapellimestarikilpailu tekee normaalit paperityöt rahoittajilleen selvittääkseen, miten esimerkiksi jakamaton osa luvatuista 37 000 euron palkintorahoista aiotaan käyttää.
Esa-Pekka Salosen johtama tuomaristo ei katsonut ketään kilpailijoista ensimmäisen, toisen tai kolmannen palkinnon arvoiseksi torstaina Finlandia-talossa. Tuomaristo jakoi vain 7 500 euron "kannustuspalkinnon" Kreikan Andreas Tselikasille sekä kaksi 1 500 euron "finaaliin osallistumispalkintoa" Japanin Shuntaro Satolle ja Suomen Jan Söderblomille.
Näin peräti 26 500 euroa palkintorahoja jäi jakamatta, mikä yllätti ainakin osan rahoittajista.

Esa-Pekka Salonen sanoi rahan palautuvan kilpailua järjestävälle Nuorten kapellimestarien kehittämis- ja tukiyhdistykselle "käytettäväksi myöhemmin".
Yhdistys ei kuitenkaan voi automaattisesti käyttää ylijääneitä palkintorahoja.
"Tämä on tiedossa ja siihen on varauduttu", kilpailun pääsihteeri Elina Siltanen sanoo.
"Joka ainoasta tukisummasta tehdään aina erillinen selvitys. Jos rahaa jää kulujen jälkeen yli, neuvottelemme aina rahoittajien kanssa siitä, palautetaanko ylijäänyt osa vai haluavatko rahoittajat jättää sen yhdistykselle seuraavan kilpailun järjestämistä varten."
Vuonna 1995 valtionapu jäi lujan sponsorituen vuoksi käyttämättä ja yhdistys palautti kaiken opetusministeriölle.
Vuonna 2000 pieni summa valtionavusta jäi käyttämättä, ja se jätettiin opetusministeriön erillisluvalla välivuosina tehtävään markkinointiin.

Päärahoittajat tämän vuoden kapellimestarikilvalle ovat tuttuun tapaan opetusministeriö ja Helsingin kaupunki. Kumpikin antoi kilpaa järjestävälle yhdistykselle 120 000 euroa.
Opetusministeriö odottaa kaikessa rauhassa asiasta normaalia selvitystä keväällä 2006.
"Esittelijämme sanoo, että järjestäjä on ollut aikaisempina vuosina hyvin vastuullinen. Kun tilitykset tulevat, katsomme onko jotain tällä kertaa jäänyt käyttämättä", opetusministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja kertoo.
Automaattisesti tämäkään raha ei jäisi yhdistykselle.
"Ei, koska summa oli myönnetty vuoden 2005 kilpaan", ylijohtaja sanoo.

Helsingin kaupunki ei myöskään korvamerkinnyt avustusta palkintoihin, vaan kaikki on suunnattu kilvan pyörittämiseen.
"Jos jotain jäisi käyttämättä, myös kaupunki harkitsee, peritäänkö summa takaisin vai annetaanko sen jäädä yhdistykselle tulevaa käyttöä varten", talousarviopäällikkö Lauri Manninen kertoo.

Kulttuurirahasto antoi tänä vuonna 25 000 euroa nimenomaan Sibelius-kapellimestarikilpailun palkintoihin, joten tilanne on mutkikkaampi.
"Jos rahoja ei käytetä siihen tarkoitukseen mihin ne on haettu, rahat joko palautetaan tai pyydetään lupaa käyttää niitä toiseen tarkoitukseen", Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava kertoo.
"Kilpailun pääsihteeri Elina Siltanen on luvannut antaa asiasta selvityksen ja ehdotuksen siitä, miten rahat nyt käytettäisiin. Meidän johtoryhmämme käsittelee asian. Sen jälkeen apuraha peruuntuu ja summa palautetaan meille – tai suostumme ehdotukseen."
Vaikuttaako palkintojen jakamattomuus Kulttuurirahaston halukkuuteen tukea kapellimestarikilpailua jatkossa?
"Jokainen päätös on erillinen. Seuraava kilpailuhan on 2010, ja mahdollisessa hakemuksessa varmaankin otetaan kantaa siihen, aiotaanko haetut rahat myös käyttää", Arjava näpäyttää.

Jean Sibeliuksen oikeudenomistajat tukivat kilpailua 15 000 eurolla. Tuki oli kilpailun järjestämiseen, ei nimenomaisesti palkintoihin.
"Tämä ei mennyt kuitenkaan ainakaan ihan oikein", arvioi Jean Sibeliuksen oikeudenomistajia edustavan Sibelius-kollegion puheenjohtaja Pertti Virkkunen.
"Tästä viisastuneena suku tekee jatkossa kuten se teki Sibelius-viulukilpailussa viimeksi ja tulee taas joulukuussa tekemään. Viulukilvassa annamme tietyn summan jokaiselle välierään päässeelle suoraan, emme järjestäjien kautta. Ja jaamme taatusti kaiken sen rahan, minkä olemme etukäteen päättäneet jakaa", Virkkunen huomauttaa.
Tukevatko Jean Sibeliuksen oikeudenomistajat seuraavia kapellimestarikilpailuja?
"Ihan vuorenvarmasti. Tuen muodosta neuvottelemme tarkemmin järjestäjien kanssa."

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Opus X:n kasvutarina

KONSERTTI

Opus X:n 10-vuotiskonsertti Helsingin Vanhassa kirkossa. Solisteina Petra Aminoff, traverso, ja Miklós Spányi, cembalo. – Vivaldi, Purcell, van Wichel, Schmelzer, Muffat, C. Ph. E. Bach.

"Mikä hevon Opus X?"
Tällaisen herkänkauniin otsikon oli 10-vuotisjuhliaan viettäneen yhtyeen taiteellinen johtaja Petri Tapio Mattson paiskannut ohjelmalehtiseen.
Yleensä tällaisissa tilanteissa on tapana pohdiskella juhlavasti mennyttä ja tulevaa, mutta vanhaa musiikkia periodisoittimin soittavassa Opus X:ssä pohditaan vielä kymmenen vuoden jälkeen, keitä tässä oikeastaan ollaan. Tai ajatellaan, että yleisö pohtii.
Kysymys omasta minästä tuntui illan alussa ulottuvan myös soittoon, mutta konsertin kuluessa yhtye kypsyi omaksi persoonakseen.
Georg Muffatin mainion e-molli-sonaatin kohdalla alkoi soitosta löytyä aiempaa enemmän sävyjä, terävyyttä, tarkkuutta ja ennen kaikkea rohkeutta.
Konsertin päättänyt C. Ph. E. Bachin a-molli-konsertto oli illan ehdoton huippu. Jos Opus X väläytteli jo Petra Aminoffin taustalla konsertonsäestystaitojaan, niin unkarilaiscembalisti Miklós Spányin kanssa ominaisuus puhkesi täyteen kukkaansa.
Yhtye myötäili erinomaisesti Spányin moninaisia aivoituksia. Tuloksena oli vapautunut ja puhutteleva dialogi, jonka aikana liikuttiin pippurisesta argumentoinnista aina meditatiiviseen olemassaolon pohdiskeluun. Kahden tasavertaisen, persoonallisen väittelijän ansiosta jännite säilyi hyvin loppuun asti.
Vielä ei Opus X ole silti valmis. Vielä riittää kypsyteltävää ja linjan terävöittämistä. Tästä on kuitenkin erinomaisen hyvä jatkaa. Tuskin 20-vuotiskonsertissa tarvitsee enää käyttää samaa otsikkoa.

Mari Koppinen

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Älkää tappako sanansaattajaa

KESKUSTELUA

Eikö käynyt selväksi, etten halua kilpailuja lainkaan, kirjoittaa Jouni Kaipainen. Hän vastaa Esa-Pekka Salosen puheenvuoroon Kaipaisen käynnistämässä keskustelussa.

Vastatessaan kirjoittamaani (HS 14. 9.) Esa-Pekka Salonen ironisoi sen verran reilulla otteella (HS 16. 9.), että on pakko korjata pari kohtaa.
En halunnut sanoa, että kapellimestariuden "nykyrooli" olisi "lavaleijonien kvasiseksuaalisen soidintanssin areena" vaan että ison osan yleisöstä nykyiskuva asiasta on tämä. Ellei tämä välittynyt, kirjoituksestani syntyi tietysti täysin väärä kuva. On siis täysin tarpeetonta tuhlata ruutia Paavo Berglundin Brahms-johtamisen miettimiseen rock-kekkaloinnin mielikuvassa – en ole sellaista koskaan tarkoittanut, ja Salonen kyllä tietää, etten voisi sellaista koskaan tarkoittaakaan. Minulle sekä Berglund että Salonen itse ovat ohittamattomia ikoneja, elävän musiikin välttämättömyyksiä.

Salosen "kaikkein tyrmistyttävimpänä mahalaskuna" pitämä "ajatukseni" siitä, että kapellimestarikilpailun takana olisi jonkinlainen "salaliitto" on puhtaasti hänen omaa faktuuriaan. Kirjoitukseni ajatus ei liikkunut lähelläkään "salaliittoa".
Esitin vain, että Sibelius-kapellimestarikilpailun suhteellisen vähäinen kommunikoivuus "normaalin" maksavan yleisön kanssa ei välttämättä ole omiaan edesauttamaan orkesterinjohtajan ammattikuvan välittymistä yleisölle.
Minun on aivan mahdotonta nähdä, että tämän toteamisessa olisi jotakin vikaa. Ylisuuret palkkiot on jo ikiaikaa sitten tiedetty yhdeksi koko konserttimusiikin kentän suurimmista ongelmista, eikä ole minun vikani, jos "sanansaattajana" totean sen: 98 alan toimijaa sadasta on kanssani samaa mieltä. Don't kill the messenger.
Salonen sitä paitsi spekuloi aivan turhaan sillä, mitä itse haluan kilpailulta ("kolme Simon Rattlea"). En tietenkään: en halua kilpailulta yhtään mitään, en ainuttakaan Simonia enkä mitään muutakaan. Eikö se nyt käy selväksi, että en halua näitä kilpailuita ylimalkaan ollenkaan!

Uskon tietysti, että maailmassa on huutava pula kapellimestareista – mutta onko ainoa mahdollinen tie sellaisten löytämiseksi farssimainen nöyryyttämiskavalkadi?
Edustan itse näkemystä, että kaiken kilpailemisen inhottava nurja puoli on se, että joidenkin täytyy aina hävitä. Lue, ystäväni EP, luokkatoverisi Lauri Otonkosken tekstiä, niin kohtaat nöyryyttämisen käsitteen!
Maailmassa täytyy voida olla "huono" tai "ei välttämättä paras" ilman jatkuvaa muistutusta siitä – tämän vuoksi näen kilpailemisen erityisen tuhoisana.

Jos Salonen kavereineen on sitä mieltä, että olen väärässä ja että sijoitusjärjestyksiä tarvitaan, en voi kuin todeta, että maailmannäkemyksemme on perin erilainen. Omasta puolestani soisin muillekin kuin satunnaisen tilanteen tähdille todellisen olemassaolon oikeuden.

Jouni Kaipainen

säveltäjä
Tampere

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Pudonneilla on syytä onnitella itseään

KOMMENTTI

Jos tuomaristo on pettynyt musiikkikilpailun tasoon, jätetään usein ensimmäinen palkinto jakamatta. Tämä ratkaisu kertoo selvästi, että kilpailulle asetettua korkeaa tasoa ei saavutettu.

Kun ensimmäistä, toista ja kolmatta palkintoa ei jaeta ollenkaan, kilpailu vaikuttaa ainakin ulkoapäin katsottuna katastrofilta, ja voi antaa maailmalla aihetta nauruun. Maine kärsii varmasti.
1 500 euron suuruiset "osallistumispalkinnot" ovat taskurahaa, naurettavia summia, kuin sairaalloisen huumorin osoituksia.
Yleensä finaalipaikkaa voi pitää ansiona, mutta Sibelius-kapellimestarikilpailun "osallistumispalkinto" on häpeämerkki, joka kannattaa pitää piilossa.
Pudonneet voivat unohtaa harminsa ja onnitella itseään. He selvisivät kilpailusta kunnialla ja saivat erinomaista harjoitusta.
Pudotuspelin keskeisiä kriteereitä olivat rytmi- ja tahdinlaskuvirheet. 7 500 eurolla "kannustettu" Andreas Tselikas myöhästeli jatkuvasti Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian rytmeissä ja sisääntuloissa ja ryhtyi scherzossa kunnolla sotkemaan Radion sinfoniaorkesteria.

Mutta ei hätää. Finaalissa tuomaristo ei enää piitannut tällaisista pikkurikkeistä ja nosti kreikkalaisen kisan parhaaksi. Tunnustus olisi kuulunut RSO:lle, joka otti ohjat käsiinsä ja veti Tselikasia perässään.
Tuomaristo olisi voinut ottaa huomioon sen, että Shuntaro Saton shamanistinen riehunta imi kaikki mehut Helsingin kaupunginorkesterista. Jotta Jan Söderblom olisi saanut Sibeliuksen viidennen hyvin hankalan alun toimimaan, varsinkin HKO:n puhaltajat olisivat tarvinneet lepohetkeä.
Pyörryttävä sirkustunnelma syntyi kuin syntyikin lopulta. Tuomaristo oli kuin olympolaisten jumalten joukko, joka leikki kuolevaisten kohtaloilla. Onneksi tuloksena oli farssi eikä tragedia.

Hannu-Ilari Lampila

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Tselikas tyytyväinen tynkävoittoon

Sibelius-kapellimestarikilvan "kannustuspalkinto" kreikkalaiselle

Kreikan Andreas Tselikas, 27, sai yllättäen kolmannen kansainvälisen Sibelius-kapellimestarikilpailun "tynkävoiton" torstaina Helsingissä.
Esa-Pekka Salosen johtama tuomaristo päätti antaa eniten rahaa hänelle. Mutta Tselikas ei saanut 15 000 euron pääpalkintoa, ei 12 000 euron toista palkintoa eikä 10 000 euron kolmatta palkintoa.
Tuomaristo keksi uusia kategorioita ja viitsi jakaa 37 000 eurosta vain osan. Tselikas sai 7 500 euron "kannustuspalkinnon". Jan Söderblom Suomesta ja Shuntaro Sato Japanista saivat 1 500 euron "finaaliin osallistumispalkinnot".
"En lähde tuomaroimaan tuomareita. Tämä oli hieno tapahtuma. Luotan heihin", Tselikas hymähti.

Tselikas aloitti viulistina ja ehti soittaa vuoden Ateenan kaupunginorkesterissa.
"Pääsin orkesterini apulaiskapellimestariksi 19-vuotiaana ja ylikapellimestariksi kaksi vuotta myöhemmin."
Ateenan kaupunginorkesteri on 85-henkinen sinfoniaorkesteri, jonka tulevaisuus oli katkolla oikeussalissa. Orkesteria uhkasivat irtisanomiset.
"En kommentoi sitä. Pidämme konsertteja nyt viikoittain."
Tselikas on saanut johtaa myös mm. Kreikan ja Romanian radio-orkestereita.
"Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin kapellimestarikilpailuun. Enkä pettynyt."

Mutta tuomaristo masentui.
"Kilpailun taso oli pettymys", tuomariston puheenjohtaja Esa-Pekka Salonen totesi.
"Tuomaristo käytti säännöissä määriteltyä oikeutta jakaa palkinnot toisinkin."
Päätös sotii kuitenkin kilpailuohjelmaan kirjoitettua tekstiä vastaan. Ohjelmassa mainitaan, että rahapalkintoina jaetaan yhteensä 37 000 euroa. Nyt valtaosa palkintorahoista palautetaan kilpaa järjestävälle Nuorten kapellimestarien kehittämis- ja tukiyhdistykselle.
"Tämä ei ole ainutlaatuista", kilvan pääsihteeri Elina Siltanen sanoo.
"Kaksi vuotta sitten myös kansainvälisessä Besancónin kapellimestarikilpailussa jätettiin 12 000 euron palkinto jakamatta."

Tselikas ja Sato saivat tuomareilta palautetta.
"Olen kuullut, että minun pitäisi vähentää pomppimista ja rykimistä johtaessani. Nyt se meni perille", Sato kertoi.
Jan Söderblom odottaa edelleen palautetta. Hänellä on tuomareilta myös kysyttävää.
"Yhtä finalistia kannustettiin ja kahta ei. Mikä viesti haluttiin antaa?"
Söderblomin mielestä on valitettavaa, että jälkipeli liittyy taiteen sijasta rahaan, kun potista jaettiin vain murto-osa.
"En osallistunut kilpaan rahan takia, vaikka nythän jury antoi ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa. Enkä tarkoita sitä, että juuri minun olisi pitänyt saada enemmän. Sain kilvasta kaiken haluamani jo ennen palkintojenjakoa."

Perjantain Aamulehdessä Salonen sanoi jättävänsä kilpailun. Haastattelu oli tehty ennen finaalia.
"Asiasta on keskusteltu, mutta Esa-Pekka on nyt päättänyt jatkaa kilpailun johdossa, koska kilvasta on tullut niin mielenkiintoinen", pääsihteeri Elina Siltanen vakuutti perjantai-iltapäivänä.

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Mestarit lavalla

KONSERTTI

Tapiola Sinfonietta Tapiola-salissa. – Musorgski, Brahms. Matti Salminen, basso. Joht. Paavo Berglund.

Jos ei sanapari mestarit lavalla olisi kärsinyt Suomessa jonkinlaisesta inflaatiosta, sopisi muotoilua tässä käyttää. Illan solistina oli Matti Salminen ja Tapiola Sinfoniettaa johti Paavo Berglund.
Brahmsin sinfonioiden joukossa D-duuri sinfoniaa nro 2 pidetään yleensä jonkinlaisena villivarsana, jonka sopii antaa vähän riehaantuakin. Paavo Berglundin lähtökohtana tuntuvat sen sijaan olevan beethoveniaaniset sinfonisen ykseyden ihanteet.
Ensiosan teemat Tapiola Sinfonietta esitteli vallan pidättyväisen hauraassa valaistuksessa. Näillä keinoin Berglund sitten saakin rakennettua kehittelyjakson loppupuolelle aivan poikkeuksellisen painokkaan huipennuksen.
Hauskalta kuulosti myös avausosassa toistuva alttoviulujen pitkähkö synkooppiketju. Berglund nostatti aiheen esille sointikuvasta ja tuloksena oli hupaisan surrealistista koneromantiikkaa keskellä wieniläisen klassista maisemaa.
Harvoinpa kolmas osakaan Allegretto grazioso kuullaan näin epäscherzomaisen verkkaisesti muotoiltuna. Vaan tähtäyspisteenä oli tietenkin finaali, Allegro con spirito. Con spirito eli henkevästi ja sielukkaasti sinfonia täydentyikin erottamattomien osiensa yhteydeksi.
Kalevi Aho on säveltäjä, ja niinpä hän myös Modest Musorgskin laulusarjan Kuoleman lauluja ja tansseja orkestroijana on ottanut tarvitsemiansa vapauksia. Psykologisoivalla otteella Aho on ottanut lähtökohdakseen Arseni Golenishtshev-Kutuzovin dramaattiset, ellei peräti melodramaattiset runot. Epäilemättä Ahon värikäs sointimaalailu tuokin teokseen tiettyä lisäarvoa.
Matti Salmisen titaanista hahmoa ei oikein osaa pitää hauraana keijukaisena. Mutta jollain taikakeinolla Salminen toteuttaa täysin uskottavasti sarjan ensiosassa riutuvaa lastaan tuudittelevan äidin ja tällä kohden lohdullisessa hahmossa kuiskuttelevan kuoleman dialogin.
Serenadin kuolema-hahmo taas on viettelijä, joka aikoo saada neitokaisen omakseen. "Olet minun", Salminen vakuuttaa, ja kaikki uskovat.
Trepak-laulussa kuolema on groteski juopporenttu lallattelija, sarjan päätösosassa taas maailman kaikkien sotajoukkojen ylivoimainen päällikkö.
Moiset runoilijan luomat alleviivatut ja liioitellutkin roolihenkilöt epäilemättä houkuttelevat laulajaakin kohti alleviivaavia ja liioiteltuja tulkintoja.
Matti Salminen ei antaudu helppohintaisille houkutuksille. Kaikki mitä hän tekee on, niin no, Totta.

Lauri Otonkoski

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Häkellyttävän hieno kokemus

TANSSI
Alkuvoimaista tanssia lopullista tuhoa odotellessa

Hämärän hohde. Koreografia ja konsepti Petri Kekoni, musiikki Jovanka Trbojevic, valot Tülay Schakir, teksti ja esitys ääninauhalla Sjón, puvustus Gabriela Aldana-Kekoni. Zodiakin tuotanto Stoassa.

Ilmassa on katastrofin tuntua. Ei suinkaan taiteellisen, päinvastoin: koreografi Petri Kekonin, säveltäjä Jovanka Trbojevicin, Avantin jousikvartetin ja viiden erinomaisen naistanssijan yhteistyö on häkellyttävän hieno kokemus. Lopputuloksena katsojasta tuntuu todella siltä, että lopullisen tuhon ennusmerkit on nyt annettu. Apokalyptinen Hämärän hohde jättää kalvavan tunteen tilaan – eikä vähiten sen takia, mitä uutiset kertovat parhaillaan hirmumyrskyistä ja tuhotulvista.
En tiedä, oliko Kekonin alkuperäinen tarkoitus luoda tällaista tunnelmaa. Islantilaisen runoilijan Sjónin nauhalta kuultu teksti sulavista jäätiköistä ja tulivuoren purkauksista ohjailee katsomiskokemusta niin, että ennusmerkkejä alkaa nähdä jokaisessa liikkeessä ja maagisessa musiikissa.
Sjónin englannin ääntämys on kyllä aika kurjaa, mikä syö intensiteettiä. Olisiko ollut ajateltavissa pistää aito britti lukemaan tekstiä, kun esityksen kaikki muutkin tekijät ovat ykköslaatua?

Oman tehonsa tuo Tülay Schakirin valosuunnittelu, joka tuntuu toteuttavan tanssiteoksen nimeä viimeistä piirtoa myöten. Varsinkin alkupuolella tanssijoista on vaikea hahmottaa mitään yksityiskohtia, he tuntuvat suorastaan hehkuvan omassa hohteessaan.
Tanssi on alkuvoimaista ja hienostelematonta. Se kulkee raa'an primitiivisyyden ja älyllisyyden risteyskohdassa. Mitään harkitsematonta tai tilkekoreografiaa ei tunnu olevan, kaikella on merkityksensä. Petri Kekoni on koreografeistamme yksi omaperäisimmistä, hän on onnistunut jalostamaan koulutuksensa jälkeen liikettään aivan omaan suuntaansa.

Hämärän hohteen alku on viime aikojen tanssiteoksien tehokkaimpia. Viiden naisen jalkaa polkeva ja tukkaa viskova villi-ihmisten revittely on peikkomaisen hurjaa. Unisono luonnollisesti moninkertaistaa kohtauksen tehon volyymin. Samaan "peikkotanssiin" palataan muistumana myöhemmin.
Tanssijoiden lattiatasosta ponnistavat kierteiset ilmasyöksyt toden totta luovat illuusion kuuman laavakentän äkillisistä ja satunnaisista purkauksista. Kekoni näyttäytyy itse jonkinlaisena kiviä viskomalla luonnonmullistuksia aiheuttavana jumalhahmona, joka loppupuolella saapuu paikalle katsomaan aikaansaannoksiaan.

Jovanka Trbojevicin teosta varten säveltämä musiikki on itseään toistavan minimalistista, mutta silti kehittyvää ja syventyvää. Pitkien linjojen hartautta rikkovat äkilliset riitasoinnut. Sävellystä leimaavat väkevät glissandot Kekoni jättää älykkäästi toistamatta koreografiassa, ei alleviivata eikä isketä torttua tortun päälle.
Hämärän hohde on myös voimakkaan arkkitehtooninen tanssiteos. Tila näkyy ja näytetään selvän kolmiulotteisena muun muassa hienojen diagonaalilinjojen avulla. Myös yksinkertainen, mutta merkittävä lavastuselementti korostaa tilallisia ulottuvuuksia.

Jussi Tossavainen

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Han satte dem på prov

Tio minuter hade de på sig. För ett nytt lika långt stycke skrivet enkom för att innehålla kvistigheter. Inte är det en lätt match att delta i Sibelius-dirigenttävlingen.


Cata portin
Tävlingskompositör. Uljas Pulkkis verk Trial uruppfördes på Sibelius-dirigenttävlingen i går.

- Det enda de hinner med är att försöka få temporelationerna rätt, balansfrågor räcker tiden inte till för helt enkelt, säger Uljas Pulkkis. Som skrivit beställningsverket som deltagarna tampades med i tävlingens andra rond.
I går satt han hela dagen i Finlandiahuset och följde med hur dirigenterna handskades med hans nya stycke.
Hur ser din favoritdirigent ut, ur tonsättarperspektivet?
- Jag kan inte säga om jag tycker mera om säg Saraste än Salonen. Men alltid när folk kan det de gör är det intressant.
Så är det ju inte alltid, alla dirigenter är inte nödvändigtvis engagerade av ny musik, det händer att de tar i den med långa tänder. Vad gör en tonsättare då?
- Jag hade en skräckupplevelse för några år sedan i Slovenien, där man skulle framföra min violinkonsert. Dirigenten varken tyckte om eller kunde mitt stycke. Jag försökte fråga varför gör du så där?, men fick bara ett surt muttrande till svar. Då lärde jag mig att det är bäst att inte lägga sig i en dirigents arbete.
Skriv tydligt!
Det enda vettiga en tonsättare kan göra är att skriva så tydliga partitur som möjligt, notera klart.
- Jag försöker notera så att allt väsentligt finns inskrivet, fraseringstecken, tenuton, nyanser, men jag skriver inga textförklaringar, för det hinner ingen läsa.
- Orkestrarna har oftast 1-2 repetitioner på sig för att få stycket i konsertskick. Då måste musiken kunna spela sig själv.
Trial (Försök), som det nya tävlingsstycket fyndigt nog heter, är tio minuter långt med växlande taktarter, knepiga temporelationer, balansproblem och andra svårigheter som en dirigent råkar ut för i ny musik.
Och visst stupar dirigenterna på uppgiften. Var är det värst?
Räkna rätt!
- Titta här, säger Uljas Pulkkis. Och pekar i noterna.
- Här visar metronomsiffran 120, här byter vi till 150 för två takter, så tillbaka till 120 igen för två takter, så får vi åtta takter 105 och sen byter det till 131,25!!
Hur klara man det? Jo, det är nog fiffigt uttänkt. Just före tempobytet skriver Pulkkis sextonsdedelskvintoler som i det nya tempot blir vanliga sextondedelar. I princip helt juste. Men lätt är det inte.
Det ligger ett förtjust skimmer över Uljas Pulkkis ansikte när han berättar detta. Han är lidelsefullt intresserad av uträkningar. De facto studerade han matematik två år på Helsingfors universitet innan han bestämde sig för att börja studerade komposition, först på musikvetenskapliga vid HU och sen på Sibelius-Akademin.
I dag är han kompositör på heltid.
- Jag har skaffat mig ett arbetsrum och där jobbar jag varje vardag kl. 9-18. Maten tillreder jag själv där, jag älskar att laga mat, särskilt sushi. Ibland går jag över till Sibelius-Akademin för att träffa människor, det är också viktigt.
Oratorium och opera
Beställningar finns det gott om, Uljas Pulkkis har slagit igenom förbluffande snabbt. Nya verk på kommande är en klarinettkonsert, komponerad för Kari Kriikku och Tapiola Sinfonietta. Ett dansverk för koreografen Alpo Aaltokoski, där är besättningen klarinett, stråktrio och piano. Och ett nytt verk för Radions symfoniorkester. Allt detta uruppförs i vår.
Andra beställningar är ett stort verk, en till en och en halv timme långt, för kör, orkester, solister och orgel, det ska uruppföras i samband med YL:s 125-årsjubileum 2008. Och han har också en opera på gång, det är Finländska kammaroperan som har beställt den för år 2009, men inga detaljer om libretto och intrig avslöjas i det här skedet.
Har ditt tonspråk förändrats sedan slutet av 90-talet då du slog igenom med flera tävlingssegrar?
- Jag har börjat intressera mig allt mera för tonaliteten. Varje människa har ett tonalt öra, om stycket inte är tonalt så söker man ändå tonala drag.
Pulkkis har tagit intryck av hur Richard Strauss och Sibelius löst formproblemen. Han tror på tydliga signaler att nu tar stycket slut, så kallade kadenser, men mera diskreta än de traditionella. Också övertonsserien intresserar.
- Musiken låter i allmänhet bättre när där finns treklanger, klingar större helt enkelt och från treklanger kommer vi fort till ett tonalt tänkande.
Och visst, dirigenttävlingens nya stycke Trial lät faktiskt nästan tonalt.
Sibelius i dag
Men i dag är Trial glömt för de dirigenter som kom vidare till semifinalen. För första gången får kandidaterna visa vad de går för som Sibeliusinterpreter. Fjärde symfonin och uvertyren till Mozarts Trollflöjten står på repertoaren.
Finalomgången dirigeras på torsdag kväll, då resultaten delges och prisen utdelas. Första pris är 15000 euro, andra 12000 och tredje 10000. Dessutom ges ett specialpris för bästa tolkning av Uljas Pulkkis Trial.

LENA VON BONSDORFF
09-1253 258, lena.von.bonsdorff@hbl.fi

Kolumbuksen yksinäisyys

KIRJAT
Lauri Otonkoski kokoaa pientä ja suurta, rajallista ja rajatonta

Lauri Otonkoski: Cameo. Sinfoninen runo. WSOY. 65 s. 24 e.

Aluksi Lauri Otonkosken uusimman runoteoksen nimi ärsyttää. Miten sanat "cameo" ("kohokuvioinen jalokivikoru", "lyhyt kirjallinen kuvaus") otsikossa ja alaotsikon "sinfoninen runoelma" sopivat toisiinsa? Pitääkö minun lukea teksti kuvioituna helynä vai mahtipontisena paisutteluna?
Aihekin tuntuu ylimitoitetulta: alkusanoissaan Otonkoski paljastaa kirjansa kertovan Kolumbuksen löytöretkestä. Ja samassa välähtää: ehkä "cameo" viittaa myös Portugalin kansallisrunoilijaan Luis Vaz de Camoensiin, joka Luciades-runoelmassaan kuvasi Vasco da Gaman löytöretkeä Intiaan? Kuten Camoens myös Otonkoski sekoittaa historiallisen aiheen omaan aikaansa ja elämäänsä.
Ei Otonkoski Kolumbuksesta kerro vaan kaipuusta, joka saa miehen matkaamaan vihreiden aaltojen halki tunnetun maanpiirin tuolle puolelle. Eikä teksti ole helyä eikä paisuttelua, lähinnä vain sanojen värinää valkoista paperia vasten.
Sinfoniseksi runoa ei tee koko vaan moniäänisyys, teemojen toistuminen eri rekistereissä ja tekstityypeissä. Runo seilaa vapaasti liehuen vasemmalta ylhäältä oikealle alas tai jakaantuu alalaidan päiväkirjamerkintöihin ja niiden yllä leijuviin haikumaisiin tiivistyksiin. Tai muuttuu tekstimassaksi, josta voi muovailla vaikka saaria aavan meren keskelle.

"Kaikki ihmiset ovat saaria" väittää Otonkoski, John Donnen kuuluisaa lausetta "No man is an island" uhmaten. Lause toistuu kahden ensimmäisen sivun aikana kolmetoista kertaa ja palaa vielä lopussakin.
Mutta miten voi väittää ihmisten olevan erillisiä ja samassa antaa ymmärtää, että ihmiset ja saaret ovat yhtä? Että, paitsi saaria, kaikki ihmiset ovat "jauhinkivi", "viikon kahdeksas ilta", "pöly kolikon vaakunalla", "suojeltuja norppia, yhtä hylättyjen käärepapereiden kanssa" ja vielä "liikenteen huminan nimetön kaipaus"?
Ehkä juuri yksinäisyys yhdistää ihmissaaret, pyyhkii pois satunnaiset erot ja vuosisatojen välimatkat. Ja mitä syvemmin on erillään, sitä lujemmin sanat punovat kaiken yhteen.
Otonkoski on kotonaan niin tervan ja muskettien kuin optioiden ja geenimanipulaation kanssa. Päivämäärät kiinnittävät tekstin historiaan, runo irrottaa sen aikaan, jossa kaikki on läsnä.

Cameo jakautuu kahteen osaan: aikaan ennen lähtöä ja aikaan merellä. Aika ennen lähtöä on kiihkeämpää, rivit kurkottavat kohti seuraavaa sivua, mieli kiinnittyy päämäärään.
Matkan aikana on tilaa ajatusten harhailla. Lakoniset merkinnät alalaidassa kertovat miehistön peloista, linnuista joita on nähty, matkasta joka on taitettu kohti tuntematonta. Runot niiden yllä pysähtyvät pieniksi aforismeiksi, päivien odotukseksi, ja kun maa lopulta löytyy, ei se tunnu enää tärkeältä.
Aistittava muuttuu henkiseksi, ja henkinen aistittavaksi. Suurimmat vyörytykset saadaan aikaan arkisten tarvekalujen luettelosta: "Lankkuja, pultteja, nauloja, pikeä, tervaa, valasöljyä, rasvaa, rikkiä. . ." ja niin edelleen, viisi sanoja pursuavaa sivua.
Ja mitä suuremmat ajatukset, sitä pienemmät ja vaatimattomammat rivit.
Otonkosken Cameo on kooste pientä ja suurta, rajallista ja rajatonta. Jos alkujärkytyksestä toipuu, kannattaa tähän lopulta yllättävän nöyrään kirjaan pysähtyä, nauttia paperiin kaiverrettujen pienoiskuvien musiikista.

Kuisma Korhonen
Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin tutkijakollegiumissa.

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Kapellimestarikilpailu – miksi ihmeessä?

KESKUSTELUA

Onko olemassa turhempaa instituutiota kuin Sibelius-kapellimestarikilpailu, kysyy säveltäjä Jouni Kaipainen. Hän kommentoi maanantaina käynnistynyttä kilpailua.

Taiteen hieno piirre on se, ettei sitä oikeasti voi käsitellä urheilukilpailun kaltaisena sijoitusjärjestysten tuottajana. Sen sisältö on olennaisesti toinen kuin paremmuusmittelön: optimitapauksessa kyse lienee kommunikaatiosta, viestin lähettämisestä ihmiseltä toiselle ja sen mahdollisesta vastaanottamisesta.
Taiteen perustehtävää ajatellen on tuskin olemassa nurinkurisempaa ilmiötä kuin sen alueelle tungetut kilpailut. Silti joissakin korkeatasoisissa soittokisoissa (Jean Sibelius -viulukilpailu, Kuningatar Elisabet -kilpailut ja niin edelleen) on saatu aikaan konserttielämää ruokkivia tuloksia ja siis ikään kuin päästy taseen kirjaamisessa plussan puolelle.
Miinuspuolelle jää taiteen latistaminen kilpailun välineeksi (esimerkiksi Brahmsin viulukonserton näkeminen yleisurheilun moukariin verrattavana objektina). Konserttielämän "ruokinta" tarkoittaa tässä lähinnä lippukassan ehtojen täyttämistä, selvä se, mutta hyväksyn sen nyt kuitenkin, muuten joudun "idealistin" kirjoihin.

Avoin julkinen kysymys: onko olemassa turhempaa instituutiota kuin Sibelius-kapellimestarikilpailu?
Lyhyen mediaseksikkään olemassaolonsa ajan tämä kaiketi Seppo Heikinheimon idealingostaan sinkauttama pölhösirkus on kuopinut maata ja pärskytellyt tomua ympäristöönsä kunnon pässin lailla, mutta hyötysaataviin lienee jäänyt vain palstatila lehdistössä.
Kansallissäveltäjäsankarimme nimeä kantava viulunsoittokisa on sentään tuonut julkisuuteen muutaman todella oivallisen viulistin, siis nostanut muutaman komean uran siivilleen – Oleg Kagan, Liana Isakadze, Kuusiston veljekset ja Elisabet Batiashvili vain muutaman mainitakseni. Entä kapellimestarikilpailu?
Niin kuin Vesa Sirén kirjoitti (HS 11. 9.), anti jää laihaksi. Parhaiten menestyneistä kokelaista vain Olari Elts on onnistunut jonkinlaisen uran luomisessa ja Jurjen Hempel tärkeässä nykymusiikin tekijän roolissa. Näissäkään tapauksissa ei voida puhua sensaatiomaisista löydöistä, kelpo muusikoita toki molemmat.
Erilaiset michaelchristiet ja dorianwilsonit ovat lyhyen suomalaisjulkisuuden jälkeen kaiketi asettuneet jossain päin maailmaa tasolleen, mikä ei mairittele kilpailun statusta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kilpailun esiraati ennen kisaa ja varsinainen jury alkuerien aikana on nähnyt oikeaksi tiputtaa joukosta sellaisia nuoria orkesterinjohtajia, jotka ilman Sibelius-kilvan antamaa onnenpotkuakin (vaiko juuri siksi) ovat kohonneet muusikoiden ja yleisön arvostamiksi kansainvälisen tason mestareiksi: Hannu Lintu, John Storgårds ja Susanna Mälkki tulevat ensimmäisinä mieleen.
Kapellimestarin työ on yksi vaativimmista, kaikki alat huomioonottaen. Ammattikuva lienee useimmille maallikoille epäselvä: harjoituksissa tehdyn sisällöllisen keskeistyön ja hallinnollisen vastuun merkitys ei konserttitilanteessa katsomoon juuri välity, kun taas näpsäkkä mutta soivan tuloksen kannalta vähemmän olennainen johtamisbaletti välittyy.
Tämä johtaa väärien asioiden manipuloimiin makutuomioihin.
Luulisi kapellimestarikilpailun olevan alan ammattilaisille oiva paikka oikean informaation levittämiseksi. Vai haluaako ala tyytyä nykyrooliinsa lavaleijonien kvasiseksuaalisen soidintanssin areenana kuin joku halpahintaisin rock-kekkalointi?

Kapellimestarikilpailu ei toistaiseksi ole onnistunut työn perusteiden selventämisessä. Pikemminkin se on hämärtänyt kuvaa entisestään. Maksava konserttiyleisö ei voine olla kummastelematta puhtaan sattuman suurta osaa kilpailumenestyksessä, elävän elämän käytäntö kun tuntuu sanelevan aivan muuta kuin huippuosaajista koostuvan raadin tuomiot.
Ei siis pidä ihmetellä, että jopa konserttimusiikkia harrastava sivistyneistö on pihalla kuin lumiukko kapellimestarin roolista ja sen merkityksestä puhuttaessa.
Vai olisiko sittenkin niin, että kapellimestarikilpailu on vain osa suurien palkkioiden legitimointiin tarvittavaa mystifioivaa savuverhoa – tarkoitus onkin näyttää seksikkään tavoittamattomalta?

Jouni Kaipainen

säveltäjä
Tampere

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Sanaton viestintä on valttia orkesteria johdettaessa

SIBELIUSKAPELLIMESTARIKILPAILU 11.–15. 9.
Japanilaiskilpailija oli ammattimies, venäläinen kuopus räiskyi

Sibelius-kapellimestarikilpailun tuomariston puheenjohtaja Esa-Pekka Salonen sanoi TV1:n kulttuuriuutisissa, että tuomaristo etsii kapellimestareita, jotka osaavat kommunikoida orkesterin kanssa.
Kommunikaatio tarkoittaa yleensä puhetta. Orkesterinjohtamiseen pätee kuitenkin sääntö, että mitä vähemmän puhuu ja selittää, sitä parempi. Sanaton viestintä on valttia.

Joku kilpailijoista saattoi menettää mahdollisuutensa puhumalla liikaa – tai puhumalla vääristä asioista yrittäessään mahdollisesti tehdä vaikutuksen tuomaristoon.
Samoin kaikki sählärit ja hermoilijat putosivat jatkosta. Hermostuessaan kapellimestari alkoi usein puhua liikaa ja liian nopeasti.
Jotkut kilpailijat saavuttivat orkesterin luottamuksen jo astuessaan sen eteen. Jos orkesteri tuntee olonsa varmaksi ja turvalliseksi kapellimestarin seurassa, se edistää yksimielisyyden saavuttamista edellyttäen, että kapellimestari hallitsee ammattinsa ja ilmaisee näkemyksensä hiotulla lyönti- ja eletekniikalla.

Minimaalisen vähän puhetta tarvitsi Jan Söderblom ensimmäisenä alkueräpäivänä. Eikä hän tarvinnut juuri korjauksiakaan vaan luotsasi teokset varmoin ottein alusta loppuun. Jani Telaranta oli puheliaampi, mutta hänkin sanoi vain sen, mikä oli välttämätöntä korjauksen aikaansaamiseksi.
Sangen kova puhumaan oli sen sijaan kreikkalainen Andreas Tselikas, mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin kiinnostavia, ja niillä oli positiivinen vaikutus orkesteriin.
Toisen alkueräkierroksen avoimia kysymyksiä on, oliko tuomaristo tehnyt oikeat ratkaisut. Rajanveto on aina vaikeaa kilpailussa.

Toisen kilpailupäivän aloitti japanilainen Shuntaro Sato, joka teki ensimmäisten viiden kilpailijan joukossa ehdottomasti varmimman vaikutuksen Igor Stravinskyn Petruškassa ja Uljas Pulkkiksen Trialissa.
Hyvin varma Sato oli myös Gustav Mahlerin Vaeltavan kisällin lauluissa, mutta hän unohti näyttää sisääntuloja baritonisolistille Ville Rusaselle, joka olisi kaivannut kapellimestarin tukea. Orkesteri oli Satolle tärkeämpi kuin laulusolisti.
Sato on niin taitava ammattimies ettei itse asiassa vaikuta lainkaan kapellimestarikilpailun osanottajalta. Pikemminkin yleisöstä on tuntunut siltä, että hänen vuorollaan seurataan HKO:n tai RSO:n konsertin harjoituksia.

Ilman tahtipuikkoa johtava Sato huitoo joskus miten huvittaa tai jättää huitomatta. Pulssin hän pitää silti otteessaan ja osaa myös tarpeen vaatiessa lyödä hyvin selvästi. Joskus hän innostuu pomppimaan ja tanssimaan – minkä Jorma Panula on kieltänyt kapellimestareilta.
Sato on voimakas persoonallisuus, jolla on vahvat näkemykset teoksen kokonaisuudesta ja yksityiskohdista, ja hän osaa myös selvittää vaatimuksensa sanoin tai erilaisin elein ja äännähdyksin tuhlaamatta siihen liikaa aikaa. Hän vaikuttaa totiselta ja hieman sulkeutuneelta, mutta ulkonäkö voi pettää.
Venäläinen Stanislav Kotšanovski (s. 1980) on kilpailun kuopus. Hänen hymyilevässä olemuksessaan on luontaista auktoriteettia. Petruškan markkinahumu räiskyi aitovenäläisen värikkäästi ja riemukkaasti, ja tarkka ja nopea lyönti piti kulun jäntevänä teoksen äkillisissä vaihteluissa.
Kotšanovskin lyöntiä oli helppo seurata Pulkkiksen teoksen jatkuvissa tahtilajinvaihdoksissa, mutta teoksen kaikista tempovaihdoksista hän ei ilmeisesti piitannut, mistä hän sai tuomaristolta varmaan miinuksen.

Kotšanovski on myös kuoronjohtaja, ja ilmankos hän osasi pitää parhaiten huolta lauluäänestä Vaeltavan kisällin lauluissa. Hänellä on luontainen taito saada orkesteri soimaan vuolaasti ja vapaasti, mikä on osa hänen suurta lahjakkuuttaan.
Argentiinalaisen Paloma Noguésin käsissä orkesterit soivat hieman jännittyneesti, mikä saattoi johtua hänen johtamistekniikkansa hienoisesta vapautumattomuudesta ja kulmikkuudesta.
Ensimmäisenä alkueräpäivänä tarkka ja nopea Nogués harjoitti oikeita kohtia ja sai aikaan orkesterin soitossa ja soinnissa selvää parannusta. Kun Salonen kehotti häntä toisena päivänä laittamaan Petruškan toimimaan, hän hermostui ja juuttui sivuasioihin.

Yhdysvaltalainen Kazem Abdullah on ehkä kilpailun nopein ja energisin kapellimestari. Petruška sähköistyi upeasti. Abdullah ei kuitenkaan päässyt Pulkkiksen teoksessa alkua pitemmälle ja vaikutti hieman neuvottomalta ja hermostuneelta. Epävarma hän oli myös Mahlerin lauluissa.
Jukka Iisakkila saa orkesterin soimaan isosti ja vapaasti, ja hänen selkeä johtamistekniikkansa herättää luottamusta. Yllättäviä vaikeuksia Iisakkilalla oli kuitenkin Petruškan vaskirytmien hienosäädössä. Hän sai ne Salosen kehotuksesta paikalleen mutta tuskin niin nopeasti ja varmasti kuin tuomaristo toivoi.

HANNU-ILARI LAMPILA
HS

BBC Proms, Royal Albert Hall, London

By Richard Fairman
Published: September 12 2005 03:00 | Last updated: September 12 2005 03:00

How do they do it? Other concert-hall promoters must be gnashing their teeth as the BBC Proms again clocks up an impressive year of achievement in spite of a summer when it seemed that outside events might for once make the "world's biggest music festival" come a cropper.

Although the London bombs in July were not close to the Royal Albert Hall, their effect was felt further afield. One of the main tube lines to South Kensington was out of action for a month and some potential concert-goers were clearly frightened off. As Nicholas Kenyon, Director of the BBC Proms, explained at the annual press party: "People who had bought tickets in advance still came, but those who prefer to turn up on the night simply didn't appear." For a couple of weeks near the start the hall looked depressingly empty.

Many in the business will have braced themselves for the final attendance figures. But - lo and behold! - the average attendance over the 58 main evening concerts was 86 per cent, the same as last year (and, before making wider comparisons, remember the sheer size of the Royal Albert Hall). Attendance at the lunchtime chamber music series more than doubled. Young audiences were up. Record numbers logged on to the Proms website. New highs were registered for those listening online. So much for a bad year.

As always, the Proms left some of the best till last. In the final two weeks a string of international orchestras is traditionally booked for the grand finale. You can imagine passport control at Heathrow airport coming to a standstill, as musicians from around the world gossip about their fees and upcoming vacancies. Who knows which conductors' futures might have been decided in the Terminal Four baggage hall?

On Wednesday and Thursday the Vienna Philharmonic Orchestra came with a pair of guest conductors (one of the luxuries of not having a music director to pander to). The first of their two programmes was the glitzy one, at least on paper. Unfortunately, with Zubin Mehta as conductor, the opening Haydn symphony was no more than a limp aerobics exercise. The three fragments from Berg's Wozzeck (Katarina Dalayman the incisive soprano) were more enjoyable, in fact so gloriously romantic they hardly sounded like Berg at all. But then Stravinsky's Rite of Spring came across impossibly suave and self-satisfied - like watching a pagan ritual as one went purring past in the well- upholstered comfort of a Mercedes. Still, the playing was wonderfully controlled.

Where Mehta likes to wallow in luxurious textures, Christoph Eschenbach on Thursday went for passion and volume. The roof positively shook at the power of the Viennese brass chorales. Maybe other performances of Bruckner's Eighth Symphony probe a deeper religious aura, but this one scaled the heights of symphonic drama with conviction. Eschenbach, his baton slashing left and right, showed all the zeal of a swashbuckling crusader.

The highlight at Friday's penultimate Prom was meant to be one of the big premieres of the season - Mark-Anthony Turnage's From the Wreckage - though it did not quite turn out that way. The piece is a trumpet concerto in all but name, but even with the brilliant Hakan Hardenberger on hand as soloist, its impact was muted. The scoring is too thick and the ideas less gripping than in the best of Turnage's other recent works. Having started the evening floundering in the treacherous waters of Debussy's La Mer, the Helsinki Philharmonic Orchestra rescued its reputation in the nick of time at the end with an exhilarating performance of Ravel's Daphnis et Chloé Suites. How would dancers ever manage in this ballet at Esa-Pekka Salonen's hell-for-leather speeds?

Even the Last Night shindig on Saturday offered a couple of modest "firsts": the first counter-tenor at a Last Night (big deal! - though Andreas Scholl bravely offered unaffected artistic purity) and bugle calls that brought together the Proms audiences in all the outdoor venues around the UK. Now, how about a big ambition for 2006? Let us bring the whole nation to the Royal Albert Hall by relaying the entire season via digital television for the first time.

Finacial Times

Helsinki Philharmonic/Salonen

Royal Albert Hall, London

Tim Ashley
Monday September 12, 2005
The Guardian

From the Wreckage is Mark-Anthony Turnage's new trumpet concerto, written for the Swedish virtuoso Hakan Hardenberger, who gave the UK premiere on Friday with the Helsinki Philharmonic under Esa-Pekka Salonen. The title refers not to a nautical disaster but to the fact that the work was begun "at a particularly dark time in Turnage's life". The concerto depicts a psychological journey from sorrow to calm via barely repressed anger and rage, its emotional trajectory delineated by the fact that Hardenberger opens the work playing a dark-sounding flugelhorn, which he changes first for a standard trumpet during the agitated central section, then for an ethereal-sounding piccolo trumpet in the closing pages. The outer sections are blues inflected, tender and appealing. In between come rhythmic and harmonic dislocation as the music seethes towards climaxes that collapse into exhaustion. Ticking, clock-like percussion goads Hardenberger on his way, measuring his progress. At the end, even after order has seemingly been restored, the ticking resumes, hinting perhaps that Turnage's "dark time" is not quite over.

Salonen grouped this with three works written in the early years of the 20th century. The brass took a while to settle in the first movement of La mer, though thereafter every detail of Debussy's great seascape was perfectly and beautifully realised. The two suites from Ravel's Daphnis and Chloë glowed with a fiery sensuality. The third work was Luonnotar, Sibelius's weird depiction of Finnish creation myths. The soprano soloist, accurate if occasionally tentative, was Solveig Kringelborn. Salonen's conducting was little short of astonishing as the rustling orchestral sound created a sense of uncanny mysteries.

Lapsuuden soittoharrastus jatkuu orkesterissa

Etelä-Karjalan orkesteria johdetaan yleisen kulttuuritoimen varoilla

Lappeenranta. "Y, ka, kol!"
Kapellimestari Boguslaw Kobierski laskee ja näyttää merkin kädellään, ja viulut sekä sello vingahtavat soimaan. Outi Marttisen, Heidi Jantusen ja Lauri Kososen trio aloittaa Etelä-Karjalan orkesterin harjoituksen kansalaisopiston luokassa Lappeenrannassa.

Mozartin sinfonia numero 29 nostaa soittajien kasvoille keskittyneen ilmeen. Sitten joku eksyy nuoteista, ja soitto keskeytyy nauruun.
"Vaikea soittaa, mutta vielä vaikeampi kuunnella", Kosonen toteaa, mutta Kobierski lohduttaa: "Todella hyvä, jos vertaa viime vuoteen."
Etelä-Karjalan orkesteri on aikuisten harrastajamuusikoiden kokoonpano, jonka kolmestatoista jäsenestä valtaosa on jousisoittajia. Yksi kosketinsoittajakin on, ja puhaltajia lainataan vaikkapa musiikkiopiston joukoista.
Soittajien taustat ovat paljolti samanlaisia: lapsena aloitettu harrastus on katkennut nuoruudessa, minkä jälkeen on saattanut tulla pitkäkin tauko.
Esimerkiksi Kososella hiljaisuus kesti yli 20 vuotta, mutta sitten teki taas mieli soittaa. Hän on 1990-luvun alussa perustetun orkesteriyhdistyksen perustajajäseniä.
"Pääsee irti arjesta. Haluaa kehittää itseään ja kokeilla, voiko vielä oppia jotakin uutta", Marttinen luonnehtii harrastuksensa syitä.
"Kun on joskus nähnyt vaivaa soittamisen kanssa, se on jäänyt takaraivoon", Jantunen lisää.

Orkesterisoitto on soittajien mielestä antoisa mutta vaativa harrastus, ja vaativa on myös kapellimestari.
"Mutta yllättävän kärsivällinen ja kannustava", Marttinen sanoo.
Kaupunginorkesterin viulistina työskentelevä puolalaissyntyinen Kobierski on johtanut Etelä-Karjalan orkesteria kahdeksisen vuotta.
Kapellimestariksi kaupunki on palkannut hänet yleisen kulttuuritoimen varoista.
Tavoitteet ovat kovat: "Vaikka he ovat amatöörejä, haluan heidän soittavan ammattilaisten tavoin."

Ohjelmistossa on barokkia ja suomalaista musiikkia, muttei suinkaan helpoimmasta päästä.
"Ja harjoituksissa otetaan vaikka tuhat kertaa, kunnes se menee", Kobierski kertoo.
Harjoituksia on kerran viikossa, mutta koska soittajilla on toinenkin elämä, kaikki eivät aina pääse treeneihin tai ehdi tekemään kotiläksyjä.
Joukossa on eri alojen väkeä: Marttinen on luokanopettaja, Jantunen lähetyskasvatussihteeri, Kosonen tiedotusalan ammattilainen.

Orkesterille kehkeytynyttä kuulijakuntaa ilahdutetaan konserteilla nelisen kertaa vuodessa. Lisäksi soittajat esiintyvät pienemmillä kokoonpanoilla erilaisissa tilaisuuksissa.
Tuskastumisia tulee, samoin pettymyksiä, mutta parhaimmillaan soittaminen on nautinto aikuiselle harrastajalle.
"Hienointa on, kun yhteissoitto sujuu", soittajat vakuuttavat.

Taiteelle lisärahaa

TIETOKULMA

Valtion talousarvioesitys myöntää valtionosuutta ja -avustusta kuntien kulttuuritoimintaan 5 miljoonaa euroa vuodelle 2006.
Vuodelle 2005 myönnetty summa oli 6,65 miljoonaa euroa.
Valtionosuuden perusteena käytettävä yksikköhinta budjettiesityksessä on 3,5 euroa asukasta kohden, kun summa tänä vuonna on ollut 4,2 euroa asukasta kohden.
Veikkauksen käyttörahastoa puretaan kulttuuribudjetissa 4 miljoonalla eurolla. Sen lisäksi kulttuuribudjetin kehys kasvaa miljoonalla eurolla.
Taiteeseen osoitetaan lisärahaa yli 10 miljoonaa euroa, liikuntarahat lisääntyvät 5,6 milj. euroa sekä nuorisorahat 2,5 miljoonaa euroa.
HS

OPM: Pakko leikata!

"Leikkaus on 32 senttiä asukasta kohti vuodessa, eli se on mitättömän pieni", korostaa ministeri Tanja Karpelan erityisavustaja Seija Turtiainen. Päätös liittyy viimekeväiseen kehyspäätökseen, jossa kaikki ministeriöt velvoitettiin säästämään.
"Ikäviähän leikkaukset ovat, mutta alueellisille taidetoimikunnille ja monille muille tahoille lisättiin budjettiin määrärahoja", Turtiainen muistuttaa.
Yleisen kulttuuritoimen rahat menevät yhtenä laskennallisena eränä kuntien valtionosuuspottiin. Summaa ei ole korvamerkitty kulttuuriin, joten kunnat käyttävät sitä mihin haluavat, vaikkapa sosiaali- ja terveydenhuollon menoihin.
Kun köyhissä kunnissa pitää kaikessa säästää, monesti säästetään juuri kulttuuritoimesta, Turtiainen perustelee.
"Säästöpäätöksen tekijöiden mielestä tämä on kaikkein oikeudenmukaisin ratkaisu. Raha ei ole pois miltään tietyltä kulttuuritoimijalta, ja kaikilta leikataan tasapuolisesti."
Opetusministeriö haluaa tietää täsmällisesti, mihin sen jakama tuki käytetään.

Eikö tässä nyt viedä kuitenkin eniten rahaa ruohonjuuritasolta?
"Saattaa joskus olla näin, mutta mikä sitten olisi parempi leikkauskohde?"
Turtiainen korostaa, että taiteen toimijat saavat lisää rahaa veikkausvoittorahoista. "Taiteen kenttä saa lisää rahaa kaikilla tasoilla. Se on se signaali, jonka valtio antaa."
Alueelliset taidetoimikunnat jakavat tukirahoja hyvinkin pienille paikallisille taideryhmille, Turtiainen painottaa.

HANNELE TULONEN / Helsingin Sanomat
hannele.tulonen@sanoma.fi

Kuntien kulttuurituesta katoaa kolmannes

Kuntaliitto: Täysin ilman tukea jääviä pieniä kuntia yli kolmesataa

Kuntaliitto ja kuntien kulttuuriväki ovat sydämistyneet siitä, että opetusministeriö on leikkaamassa yleisen kulttuuritoimen tukiaan kunnille ensi vuoden talousarviossa.
Kun ministeriön budjettileikkaus ja kaavailtu kulttuurirahojen laskentapohjan muutos lasketaan yhteen, saadaan lopputulemaksi kolmanneksen vähennys yleisen kulttuuritoimen valtionosuuteen, laskee erityisasiantuntija Ditte Winqvist Kuntaliitosta.
"Kulttuuritoimen tuki on valtion ainoa tukimuoto kunnille, joissa ei ole taidelaitoksia kuten teattereita, museoita tai orkestereita. Nehän saavat oman valtionosuutensa. Täysin ilman kulttuurirahaa jääviä kuntia on yli kolmesataa. Tämä on todella radikaali muutos opetusministeriön linjauksissa", Winqvist ihmettelee.

Raha olisi pois ruohonjuuritasolta eli sieltä, missä tavalliset kuntalaiset tekevät teatteria, laulavat kuoroissa, järjestävät kesätapahtumia ja elokuvakerhoja tai tekevät yhteisiä retkiä lähitienoon teattereihin ja konsertteihin. Avustuksia saavat myös ammattitaiteilijat.
"Opetusministeriön linjanveto tuntuu hämmästyttävältä, kun samassa talousarvioesityksessä on kirjattu ministeriön tavoitteeksi taiteen ja kulttuurin saatavuuden parantaminen", sanoo Vaasan kulttuuritoimenjohtaja Tarja Hautamäki.
Vaasassa vaarantuvat vuosittaisen Taiteiden yön järjestelyt. Mahdollisuudet ylläpitää lasten ja nuorten tapahtumatoimintaa käyvät myös kyseenalaisiksi Hautamäen mukaan.
"Tuntuuko se missään, kun vähästä otetaan", tuumailee pienen Rantsilan kunnan johtaja Aimo Lehmikangas Oulun läänistä. Muutama sata euroa siitä tulee, hän laskee.
Rantsilan kunnan kulttuurituesta nielee suuren osan läheinen Limingan musiikkiopisto ja toisaalta järjestöjen tukeminen. Kesän Suokulttuuriviikko turvetempauksineen järjestyi EU:n ja elinkeinoelämän tuella, mutta ensi kesänä siitä aiotaan selviytyä omin voimin.
Kunnan kotiseututoiminta on vilkasta. Maailmalla menestyneet "ranttiset" käyvät esiintymässä, ja Oulun teatterissa ranttisia istuu enemmän kuin oululaisia, Lehmikangas sanoo.

"Ei tässä nyt muutenkaan ole kuulunut hyvää", tokaisee Pihtiputaan kunnanjohtaja Erkki Nikkilä leikkausuutisesta.
Nelostien varressa Keski-Suomessa sijaitseva kunta uskoo silti tulevaisuuteen ja on nostamassa kulttuuria "elinvoimakysymykseksi".
Kunta on yhdistänyt Viitasaaren kanssa palvelunsa ja muiden lautakuntien mukana sivistyslautakunnan. Työnjaon ansiosta Pihtiputaallakin toivotaan riittävän resursseja elinvoimaa luoviin kulttuurihankkeisiin.
"Pienilläkin rahoilla on merkitystä, että tapahtuisi edes jotakin." Edes kesän musiikkitapahtumia ei ole saatu aikaiseksi viime vuosina.

Viitasaari on vilkas aluekeskus, jossa kesäisen Musiikin aika -festivaalin lisäksi on monia muitakin aktiviteetteja.
"Kulttuurista tingimme, jotta ihmisten terveyttä ja vaikkapa vammaisuutta voitaisiin hoitaa", linjaa silti kaupunginjohtaja Jouko Räsänen.
"Jos kunnille jäisi kunnallisveron tuotosta käyttöönsä enemmän kuin 70 prosenttia, kulttuurillekin liikenisi enemmän varoja", hän vinkkaa.
"Luova luokka" ei voi koskaan mennä pois muodista, kyllä rahaa tarvitaan kulttuurin kuluttajien kasvattamiseksi, kulttuurisihteeri Jorma Rihto korostaa. Hän myöntää, että pikkukunnissa kulttuuritoimen valtionosuus hukkuu helposti kunnan yhteiseen kassaan; kun rahat eivät näy erillisinä budjeteissa, niitä on käytetty suruttomasti muihinkin kohteisiin.
"Luottamushenkilöiden pitäisi olla kiinnostuneita kulttuurista ja omata lukusilmää talouspapereille", hän opastaa.

"Huolestuttavinta leikkauksessa on sen antama signaali", sanoo Vantaan kulttuuritoimen johtaja Annukka Larkio.
Vantaa joutui jo viime vuonna supistamaan kulttuuritarjontaansa, joten "veitsen terällä eletään". Kaupungissa ei juuri ole laitoksia, vaan tarjontaa tuottavat yhteisöt ja järjestöt.
"Asenne ruohonjuuritason merkityksettömyydestä on järkyttävä", Larkio pahoittelee.
Vantaa panostaa erityisesti lapsiin ja nuoriin, ja se on Larkiosta tärkeää koulujen supistuneen taide- ja ilmaisukasvatuksen täydentämiseksi.

"Ministeriön asenne antaa kunnille ikään kuin luvan vähentää kulttuurityötä", protestoi Lappeenrannan kulttuurisihteeri Jorma Kallio.
"Laitokset, museot ja teatterit ovat vain jäävuoren huippu. Kaksi kolmannesta kulttuurityöstä on pinnanalaista perustyötä", hän muistuttaa.
Lappeenranta tukee niin harrastajia kuin ammattilaisia, "eikä se ole mitään rahojen katteetonta jakamista toivottomiin kohteisiin".
Esimerkiksi taiteilijoille kaupunki on hankkinut gallerian, työväen soittajia tuetaan, samoin laulavia karjalaisia.
Kallio toteaa, ettei kuntalaisten hiljainen kulttuurityö rahojen myötä katoaisi, mutta paljon sitä voidaan leikkauksilla vaikeuttaa.

HANNELE TULONEN / Helsingin Sanomat
hannele.tulonen@sanoma.fi

Musiikkisoitinpuhelin sai varauksellisen vastaanoton

San Francisco. Tietokoneyhtiö Applen ja matkapuhelinvalmistaja Motorolan kehittämä musiikkimatkapuhelin Rokr ei saanut asiantuntijoilta varauksettoman myönteistä vastaanottoa.
Hopeanvärisen puhelimen muotoilua pidettiin epäonnistuneena. Myös sen niukkaa tallennuskapasiteettia moitittiin.
Apple ja Motorola esittelivät digitaalisella iPod-musiikkisoittimella varustetun matkapuhelimen myöhään keskiviikkona Yhdysvalloissa. Samalla Apple esitteli uuden pienikokoisen iPod-soittimensa.


Motorolan Rokr-puhelimen muistiin mahtuu sata musiikkikappaletta, minkä lisäksi puhelimessa on sisäänrakennetut stereokaiuttimet, stereokuulokkeet, värinäyttö ja salamavalolla varustettu kamera, jolla voi tallentaa myös videokuvaa.
Suomen markkinoille Rokr-puhelin on luvassa lähikuukausina.
IPod-laitteet ovat osoittautuneet menestystuotteeksi Applelle, jolla on digitaalisissa musiikkisoittimissa noin 75 prosentin markkinaosuus.
IPod-laitteet tuotiin markkinoille 2001, jonka jälkeen niitä on myyty noin 21 miljoonaa kappaletta. Applen liikevaihdosta jo noin kolmasosa tulee iPodeista. Yhtiön osakekurssi on tänä vuonna noussut yli 50 prosenttia.

STT–REUTERS
Helsingin Sanomat
hs.talous@sanoma.fi

Pitelemätöntä Beethovenia

KONSERTTI / JUHLAVIIKOT

Beethoven juurineen III Temppeliaukion kirkossa, Kuudennen kerroksen orkesteri johtajana Tuomas Ollila, Tuija Hakkila, fortepiano. – Paisiello, J.L.Dussek, Beethoven.

Kuudennen kerroksen orkesterin Beethoven juurineen -sarja on tapaus. Periodisoitinorkestereita on kyllä kuultu levyiltä ja luonnossa, mutta Kuudennen kerroksen orkesterin projektissa Beethovenin ajan eloon herättäminen on ollut odottamattoman kiihdyttävää.
Sarjan kolmannen konsertin takapiruna oli Napoleon ja keskusteoksena Beethovenin Eroica. Tuomas Ollila johti tarkasti tutkitun ja rohkeasti tulkitun esityksen. Eipä ihme, että tällainen hillitön jättiteos herätti aikanaan hämmennystä. Homogenisoidun, modernin sinfoniaorkesterin on paljon vaikeampi tavoittaa Eroican poikkeuksellisuutta.
Jo raikaavat torvet ja jylisevät rummut riittivät nostattamaan kananlihalle. Sointi resonoi konkreettisesti joka tasolla: viulujen rapsahtava spiccato, surumarssirumpuja jäljittelevien kontrabassojen murahtelu, huilun ylimaallinen kuulakkuus ja oboen pyöreä läpitunkevuus.
Beethoven-orkesteri on myös tasa-arvoinen, sillä kaikki soitinryhmät lukumäärästä riippumatta saavat merkitsevää elävyyttä ja kantavuutta.
Beethoven oli pitelemätön mies. Eroican alku on tuikeaa paasausta ja ylevää tragiikkaa, loppu taasen romeita metsästystorvia ja tömisteleviä tanssiaskeleita.
Giovanni Paisiellon Surumusiikkia kenraali Hochen kuoleman johdosta Ollila johti seremoniallisesti Kaartin soittokunnasta lainatulla sauvalla.
Tuija Hakkila viitoitti romantiikan syntytietä Jan Ladislav Dussekin Es-duuri-pianokonserton solistina. Helmeilevien juoksutusten ja melodisen sulokkuuden lisäksi fortepianon kevyen haaveellinen sointi rakensi siltaa C. Ph. E. Bachin tunteellisesta tyylistä Fryderyk Chopinin konserttojen maailmaan.
Kuudennen kerroksen orkesterin talous kyntää miinuksella. Konsertit tehdään puoliksi talkootyönä. Beethoven-projektin kaltainen huipputasoinen ja avartava työ ei saa katketa. Tuomas Ollila on löytänyt innostavammin kuin kukaan muu kapellimestareistamme klassismin unohdetun rikkauden.
Kuudennen kerroksen orkesteri kaipaa kipeästi pääsyä orkesterilain piiriin. Sitä odotellessa: tässä on kunnon sponsoriteon paikka.

Jukka Isopuro
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Kymmenen vuotta Esa-Pekka Salosen Juhlaviikkoja

TAUSTA

Tänään päättyvä Helsingin juhlaviikot muistuttaa yhä sitä juhlaa, jonka Esa-Pekka Salonen loi tasan kymmenen vuotta sitten. Hän toimi juhlien taiteellisena johtaja 1995–1996.
Tuolloin Salonen räjäytti klassisen musiikin perinteisen valta-aseman ja ryhtyi tekemään kaupunkifestivaalia, jonka symboliksi nousi uusi Huvila-teltta.
"Seuraajani Risto Nieminen on kehittänyt ja hionut konseptia, mutta säilyttänyt painotukset ja juhlan avoimen karaktäärin, jossa mitään taiteenlajia ei automaattisesti suljeta pois", Salonen arvioi.
"Helsinki on tiiviin keskustansa ansiosta potentiaalisesti hyvä festivaalikaupunki, jossa esimerkiksi Taiteiden yö voi toimia. Aivan toisin on Los Angelesissa, jossa Los Angeles Festivalin isokin tarjonta hukkui aikanaan kaupungin valtavalle alueelle."

Tänä vuonna Salonen on ehtinyt seurata Juhlaviikoilla vain Eva Dahlgrenin konsertin.
"Huvila on komeampi kuin koskaan", hän kehaisee.
Juhlaviikkojen tämän vuoden budjetti 3, 2 miljoonaa euroa näyttää pitävän ja lipunmyyntitavoite saattaa Risto Niemisen mukaan ylittyä.
"Mutta yhteiskunnan tuki ei ole kasvanut vuosiin", Salonen tietää. "Vain pienellä lisäpanostuksella Juhlaviikot voisi tuottaa itse asioita paljon aktiivisemmin."

Voiko vuoden 1995 konsepti olla ikuisesti ajanmukainen? Miten Salonen nyt lähtisi tekemään kaupunkifestivaalia?
"Sitä täytyy miettiä Los Angelesin oloissa. Ehkä järjestän siellä vielä kaupunkifestivaalin, koska nykyisin siellä on tarpeeksi tiivis keskus. Disney Hall, Los Angeles Opera, suuriin rock-konsertteihin sopiva Staples Center ja paljon muuta on Downtownissa aivan lähekkäin."

Vesa Sirén

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Ulkosuomalainen Salonen johtaa taas kotona

HELSINGIN JUHLAVIIKOT 19. 8.–4. 9.
HKO:n Lontooseen vievä Esa-Pekka Salonen harkitsi työtä Kansallisoopperassa

Vuoden ulkosuomalaiseksi valittu Esa-Pekka Salonen harjoittaa jälleen Helsingin kaupunginorkesteria (HKO) Juhlaviikkojen päätöskonserttia varten.
Mutta mitä nyt? Tavanomainen vauhti tuntuu olevan poissa ja Salonen pikemminkin kuulostelee. Keskeytyksiä ja ohjeiden antoa on entistä vähemmän.
"Suomalaisorkesterit ovat menneet valtavasti eteenpäin 15 vuodessa", Salonen kommentoi lepohetkenä.
"Nyt päästään heti soinnin, fraseerauksen ja balanssin hiomiseen. Ei ole puhettakaan siitä, etteivätkö soittajat saisi asioita menemään teknisesti."
Mutta sitten vaihdetaan uuden musiikin teokseen, eikä eräs sektioista saakaan yhtä kauhean vaikeaa kohtaa menemään.
Salonen alkaa äkseerauksen. Ja äänenjohtaja lupaa porukkansa hoitavan asian kuntoon.

Salosen ohjelma on viime vuoden tapaan mittava. Hän johtaa neljää säveltäjää, joista Claude Debussy ja Maurice Ravel ovat ranskalaisen impressionismin klassikkoja ja Henri Dutilleux sekä brittiläinen Marc-Anthony Turnage menestyviä nykysäveltäjiä. Monityyliseltä Turnagelta kuullaan peräti kantaesitys.
"Trumpettikonsertto From the Wreckage on kirjoitettu solisti Håkan Hardenbergerille, ja stemma on todella vaativa. Hardenberger soittaa kolmea eri instrumenttia, ja musiikissa on selkeä liike ylöspäin. Turnage tekee synteesiä, jossa musiikin historia laitetaan lihamyllyyn ja toisesta päästä tulee uniikkia Turnage-makkaraa", Salonen kuvailee.
Juhlaviikkojen jälkeen hän lähtee viemään HKO:n kanssa "jääkaappeja eskimoille" eli brittiläistä Turnagea Lontoon BBC:n Proms-festivaalille. Kyseessä on HKO:n debyytti arvostetussa Proms-juhlassa.
"Ei siinä ole mitään kummallista, että suomalaisorkesteri kantaesittää ulkomaisia säveltäjiä", Salonen arvioi.
"Myös parhaat ulkomaiset orkesterit kantaesittävät säännöllisesti suomalaisia säveltäjiä, kuten Magnus Lindbergiä ja Kaija Saariahoa."


Salosen omiakin teoksia esitetään kansainvälisin voimin. Viikko sitten Valeri Gergijev kantaesitti samaisella Proms-juhlalla Salosen Heliox-teoksen György Soltin aikanaan kokoaman "Maailmanrauhan orkesterin" kiertueella.
"Gergijev gergijevisoi teokseni ja löysi siitä omaa soundiaan. Hän harjoitti ja johti sen upeasti."
Upea on rauhanorkesterikin, johon kootaan vuosittain parhaita soittajia Wienin filharmonikkojen konserttimestareista lähtien. Suomesta mukana oli HKO:n konserttimestari Pekka Kauppinen.
"Tällaisista kokoomaorkestereista rauhanorkesteri taitaa olla paras", Salonen arvioi.

Hirvittääkö Salosta viedä Promseille Helsingin kaupunginorkesterin kanssa paitsi Turnagea, myös ranskalaisia merkkiteoksia kuten sata vuotta täyttävää Debussyn La mer -klassikkoa?
"Ei ole mitään syytä miksi suomalaisorkesterit eivät voisi ulkomailla esittää päänumerona muutakin kuin Sibeliusta, koska muutakin osataan soittaa. Tämän illan ohjelmistosta vaihdamme Lontoossa vain Dutilleux'n Corrsepondances-sävellyksen. Täällä on syytä tehdä sen Suomen ensiesitys, mutta Lontoossa tilalla on Sibeliuksen Luonnotar."
Sopraano Barbara Hanniganin tänään esittämässä Dutilleux'n viiden laulun sarjassa laulun sarjassa on "selkeyttä ja haikeutta" jota nuoremman ihmisen voi olla Salosen mielestä vaikea tavoittaa.
"Tapasin yhdeksänkymppisen Dutilleux'n Pariisissa ja tilasin häneltä teoksen myös Los Angelesin filharmonikoille. Iästään huolimatta hän sanoi, että ensin pitää tehdä teos Tokioon Seiji Ozawalle kaudeksi 2006–2007, mutta sen jälkeen voisi onnistua!"

Entä oma kunto? Salonen joutui kesällä peruuttamaan konsertteja Porvoon Suvisoitossa ja Salzburgin musiikkijuhlilla.
"Yksi kaularangan välilevy tulehtui ja painoi hermoa. Aloin huolestua, että menee koko kausi pilalle, jos asiaa ei hoida kuntoon. Nyt tilanne onkin parempi."
Mistä vamma syntyi?
"Sitä minäkin mietin, kun olen treenannut ja ollut kaikki nämä vuodet terve kuin pukki. Ilmeisesti tietokoneen ääressä säveltäessä tuli väänneltyä itseään aika epäergonomisiin asentoihin."
Ergonomiaa koetellaan jälleen, kun Salonen kirjoittaa pitkään lupailemaansa pianokonserttoa Yefim Bronfmanille.
"Kantaesitys on New Yorkin filharmonikkojen konsertissa helmikuussa 2007. Toinen tilaaja on BBC:n Proms-juhla."

Salosen pitkää kautta Los Angelesin filharmonikkojen ylikapellimestarina on jatkettu kerta toisensa jälkeen. Nyt hän arvelee lopettavansa 2007 tai vuosi, pari sen jälkeen.
"Voin vielä etabloida orkesteria uuteen Disney Halliimme, valita parhaat soittajat eläkkeelle jäävien tilalle ja hoitaa heille hyvät sopimukset."
Myös levytyksiä on tulossa.
"Orkesterin työehtosopimus umpeutuu ja uusi mahdollistaa levyjen tekemisen Deutsche Grammophonille. Sitten olen kehittänyt tästä niin hyvän instrumentin kuin minulle on näinä vuosina ollut mahdollista, ja joku muu saa jatkaa."

Entä Los Angelesin jälkeen? Salonen suostui Helsingin Sanomien tietojen mukaan taannoin keskustelemaan Kansallisoopperan ylikapellimestarin virasta. Keskusteluiksi ne jäivätkin, ja virkaan saatiin nuori ja huippulahjakas Mikko Franck.
"Neuvottelin kyllä ja talohan resursseineen on upea. Mutta tarkoitus on säveltää enemmän ja johtaa vähemmän. Kansallisoopperan työ olisi vain ollut liian massiivinen."

Seuraava Suomi-kuvio voisi liittyä uuteen Musiikkitaloon, joka valmistunee 2009.
Onko Salonen houkuteltavissa Helsinkiin, jos täällä sattuisi Musiikkitalon valmistumisen liepeillä olemaan ylikapellimestarin virka auki?
"Ei tuommoiseen osaa sanoa mitään", Salonen väistää.
"Arvelen pikemminkin, että Los Angelesin jälkeen en halua olla ylikapellimestari, vaan maistan tittelitöntä vapautta."

HKO joht. Esa-Pekka Salonen, solisteina Håkan Hardenberg, trumpetti, ja Barbara Hannigan, laulu, Finlandia-talossa (Mannerheimintie 13) klo 19.30. – Debussy, Dutilleux, Turnage, Ravel.

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Taidemusiikki voisi jo luopua romanttisista myyteistä

VIERASKYNÄ

Taidemusiikin kenttä kaipaa tuuletusta, eikä silloin riitä pelkkä ohjelmistopolitiikan korjaus, kirjoittaa Milla Tiainen.

Niin sanotun uuden musiikin asema ei ole Suomessa suinkaan huono eurooppalaisin mittapuin. Taidemusiikkia harrastetaan ja kulutetaan maassamme uutterasti suhteessa väkilukuun. Usein kuulee silti toistettavan, että nykysäveltäjä voi saada teoksilleen yhden esityksen, mutta toiseen tästä on pitkä matka.
Nykysäveltäjien integroitumista musiikkimaailmaan onkin pyritty parantamaan 1990-luvulla käynnistetyillä orkesterien nimikkosäveltäjähankkeilla.
Taidemusiikkikulttuuria vaivaa kuitenkin taaksepäin katsova traditionaalisuus, joka kaipaisi ohjelmistopolitiikkaa laajempaa tuuletusta.

Mikä taidemusiikin taiteilija- ja musiikkikäsityksissä saa orkesterit ja yleisöt yhä suuntautumaan 1700–1800-lukujen ohjelmistoon? Miten samat käsitykset näkyvät nykysäveltäjienkin tavassa ymmärtää ammattiaan? Entä millainen yhteys näillä käsityksillä on säveltäjien marginaaliseen profiiliin nyky-yhteiskunnassa verrattuna muiden taiteenlajien edustajiin?
Teoksessani Säveltäjän sijainnit (2005) olen tarkastellut taiteilijan ja musiikin määritelmiä kahden suomalaissäveltäjän, Paavo Heinisen ja Einojuhani Rautavaaran, teksteissä 1970-luvulta nykyhetkeen. Heidän kielenkäyttönsä sisältää jopa hämmentävän tiheästi näkemyksiä, jotka liitettiin säveltäjiin ja musiikkiin jo 1700–1800-lukujen taidefilosofiassa.

Molemmat kuvaavat säveltäjyyttä sellaisin arkkiromanttisin käsittein kuin "nero", "erakko", "marttyyritaiteilija" ja omien maailmojen luoja. Kummankin kirjoituksissa elää ihanne tai vaade taidemusiikin "puhtaasta musiikillisuudesta".
Määritelmät lienevät musiikkiyleisölle tuttuja Rautavaaran haastatteluista, mutta kyse on paljon yksilötasoa syvemmästä ilmiöstä.
Myös kaksiosaisessa Minä, säveltäjä -teoksessa (2002), johon on toimitettu 54 nykysäveltäjän puheenvuorot työstään, toistuvat monin paikoin ajatukset neromyytin mukaisesta luovan kyvyn sisäsyntyisyydestä, säveltämisestä itselle ja taiteelle, ei kuulijoille sekä musiikin transsendentista, tätä maailmaa pakenevasta voimasta.

Pulmallisina näitä vuosisatain takaisia käsityksiä voi pitää sikäli, että ne helposti etäännyttävät säveltäjät oman aikansa taiteellisista ja yhteiskunnallisista keskusteluista.
Kuva-, media- ja tanssitaiteessa on käsitelty intensiivisesti sellaisia teemoja kuin ruumiillisuus, yksilön ja teknologian kytkennät, sukupuoli, kulutuskulttuuri, seksuaaliset identiteetit tai etniset suhteet. Näiden taiteenalojen edustajat eivät ole puhuneet julkisuudessa niinkään luovuudestaan ja työnsä teknisistä, "puhtaan" taiteellisista aspekteista kuin siitä, mihin sosiaalisiin ja filosofisiin aiheisiin haluavat ottaa kantaa ja miten yleisöjään koskettaa.
Taidemusiikkikulttuurin ei tule tietenkään suoraan jäljitellä muita aloja. Mikäli nykymusiikin sosiaalista tilausta kuitenkin tahdotaan kasvattaa, olisi tarpeen miettiä, mitä annettavaa musiikilla voi olla ihmisten itseään, toisia ja nykytodellisuutta koskeville kiinnostuksille ja tuntemuksille.

Erakkomaisuuden sijaan säveltäjä olisi nähtävä ympäristönsä kulttuuristen ja aatteellisten kysymysten käsittelijänä tai haastajana. Puhtaan musiikillisuuden idea ei istu tähän näkemykseen. Tarvittaisiin yhä enemmän sellaisia musiikillisia ratkaisuja, esitysfoorumeita, musiikista puhumisen tapoja sekä liittoja sanan, kuvan ja liikkeen kanssa, jotka mahdollistavat musiikin mukanaolon vaikkapa monikulttuurisuutta, seksuaalisuutta ja ihmiskäsityksiä koskevissa pohdinnoissa.
Toisaalta neromyyttiä ja muita romanttisia käsityksiä eivät ylläpidä vain säveltäjät itse. Myös medialla on tärkeä rooli niiden vahvistajana, mikä näkyy Helsingin Sanomienkin säveltäjähaastatteluissa ja musiikkikritiikeissä. Jos siis kuvaa nykytaidemusiikista halutaan muokata, tämä vaatii viestimiltä tuoreita näkökulmia, kirjoitustapoja ja aihevalintoja.
Taidemusiikin kentällä voi jo havaita ilmiöitä kuten nimikkosäveltäjä- tai säveltäjä koulussa -hankkeet, joissa säveltäjät työskentelevät entistä tiiviimmin orkesterien, kuorojen, intendenttien ja taidemusiikkiin aiemmin perehtymättömien kanssa. Samaten löytyy projekteja, joissa säveltäjien kumppaneina ovat toimineet tanssiryhmät ja näyttelijät.

Sukupuolen teemaan ovat tarttuneet esimerkiksi nuoret nykysäveltäjät Lotta Wennäkoski ja Lauri Kilpiö, ensin mainittu laulusarjallaan N – Naisen rakkautta ja elämää ja jälkimmäinen oopperallaan Rantapalloja ja rintakarvoja.
Kotimaisen festivaalikesän virkistävistä tuttavuuksista mainittakoon Savonlinnan oopperajuhlilla esitetty Jaakko Kuusiston lastenooppera Koirien Kalevala. Nykysäveltäjien kiinnostus lastenoopperoiden tekemiseen on yleensäkin kasvanut, ja tämä avannee yhden lupaavan tien alas norsunluutornista.

Vaikka romanttiset näkemykset yhä läpäisevät taidemusiikkia, mainitut esimerkit antavat viitteitä myös uudenlaisista musiikkikäsityksistä ja säveltäjän muuttuvasta työnkuvasta. Näiden muutosten esittely mediassa monipuolistaisi taidemusiikin profiilia ja samalla mahdollisesti yleisöä.
Uudella taidemusiikilla voisi olla paljon annettavaa nykykulttuurille. Sen merkityksen vahvistamiseen ei kuitenkaan riitä vastaanottajien ennakkoluulottomuus. Kaivataan useiden tahojen – säveltäjien, muusikoiden, media-ammattilaisten ja tutkijoiden – erilaisia, mutta keskenään keskustelevia aloitteita.

Milla Tiainen
Kirjoittaja on musiikintutkija Turun yliopistossa.

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Barokki tuiskeana ja tyynnyttävänä

KONSERTTI

Helsingin Barokkiorkesteri ja Kamarikuoro Utopia Vanhassa kirkossa, johtajana Aapo Häkkinen, solisteina Monica Groop, Hanna Järveläinen ja Niall Chorell. – Vivaldi, Händel.

Helsingin Barokkiorkesteri elää karismaattisen johtajansa Aapo Häkkisen kera nousukautta. Ilmassa on samanlaista huumaa kuin 1980-luvun lopulla, kun barokkiliike ensi kertaa saavutti Suomen.
Nyt erona on se, että soittimet ovat 1600–1700-lukujen soittimia tai niiden kopioita. Se tuo mukanaan etuja ja ongelmia: uusia sointeja ja raikastunutta musisointia, mutta toisaalta välttämättömyyttä ottaa haltuun nämä uusvanhat soittimet.
Yleisö suorastaan ahmi orkesterin mainion ja vireän barokki-ilmaisun. Pääanti olikin barokkimusiikin vaihtelevien tunnetilojen välittyminen suoraan kuulijan kehoon.
Affektimaailman kiivaimmilla alueilla, Antonio Vivaldin g-molli-konserton (RV 157) ääriosissa ja Georg Friedrich Händelin epätoivon ja kuoleman värittämissä aarioissa orkesteri ylsi tuiskeisen tarttuvaan ilmeitykseen.
Orkesterin kokoonpano vaihtelee, joten esitysten korkea taso ei ole vielä vakio. Sen täytyy vielä kehittyä yhteissoiton ja -soinnin tarkkuudessa ja puhtaudessa.

Häkkinen esiintyi soolosoittajan lisäksi myös aitona johtajana: joko cembalon äärestä tai Vivaldin psalmeissa ilman continuo-soittajan jaettua roolia. Kamarikuoro Utopia toteutti Häkkisen eloisan ja innostavan viittilöinnin turvin Vivaldin kirkkoteosten ja Händelin oopperoiden kuoronumerot pirteän osaavasti.
Monica Groop osoitti vahvuutensa barokin kirkko- ja teatterimusiikissa. Vivaldin soolopsalmi Nisi Dominus (RV 608) välittyi taiturillisena virtuoosiaarioissaan ja suurenmoisen puhuttelevana kehottavissa resitatiiveissaan sekä viola d'amoren säestämässä Gloria Patri -vaiheessaan.
Aaria Händelin Radameksesta oli yhtä valloittava hurjuudessaan kuin Terpsichore-aaria keveässä hymyssään ja päätösaaria Alcinasta jalossa tyynnyttävyydessään. Orkesterin ja solistin yhteistyötä oli palkitsevaa seurata.

Veijo Murtomäki
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Välstrukturerat barockprogram

Tillfrågad om orsaken till sin och Helsingfors barockorkesters popularitet, svarade Aapo Häkkinen att repertoaren är en orsak. Om man utgår från att svaret inte är så naivt som det i första hand låter, kan man anta att ”repertoar” enligt Häkkinen inte betyder barockmusik i största allmänhet, utan det urval barockmusik han och hans orkester bjuder sin publik på.
Vivaldi - Händel: självklarare kan det knappast bli. Men Häkkinens repertoar är inte den vanliga och konsertprogrammet är uppbyggt i meningsfulla helheter: (a) ett liturgiskt block, (b) en orkesterkonsert och till slut (c) en grupp bestående av operamusik.

Antonio Vivaldis kyrkomusik är av allt att döma fortfarande till stor del outforskad. Korta antifoner omväxlande med psaltarpsalmer och mässatser var liturgiskt lite gåtfullt (rena lyxen var det att ha Niall Chorell som försångare!), likaså förundrade jag mig över de två helt olika psalmförtoningarna. In exitu Israel består egentligen av två psalmer (Psalm 114 och 115), vilkas mångordiga text kören klarar av mycket snabbt, utan att musiken reagerar på textinnehållet. I Psalm 127, Nisi Dominus för sopran och orkester mobiliserar Vivaldi hela sin repertoar av retoriska figurer för att måla varje ord, ofta med många upprepningar. Vissa passager kan upplevas naiva, men till exempel sömnen (somnum) har Vivaldi gett en musikalisk dräkt som är nära nog realistisk.

Credosatsen ur en försvunnen körmässa visade Vivaldi som en kunnig kyrkotonsättare. Körsatsen tolkar texten traditionellt, stundom även intensivt, til exempel texten om Kristi lidande och död - passus et sepultus est - bärs av en kromatik där Vivaldi närmar sig självaste Bach.

Senare delen av konserten var tillägnad Georg Friedrich Händel och inleddes charmigt med två små cembalostycken. Hela Händelpaketet framfördes attacca och utan applåder - tack för det! - så att solist, kör och orkester på ett engagerande och tilltalande sätt kunde bygga upp en typisk häkkinesk helhet av de i och för sig disparata musikstyckena.

Helsingfors barockorkester har uppnått en hög nivå med en robust klang. I de egentliga orkesterkompositionerna, Vivaldis g-mollkonsert och den kapriciösa uvertyren till Händels opera Semele spelade HBO med stor charm och insikt. Till konsertens stora popularitet bidrog säkert även Utopia-kören som börjar närma sig hädangångna Radions kammarkörs nivå och storlek.

Men: prima inter pares, Monica Groop. Det är inte enbart hennes stämma och musikaliska säkerhet som imponerar, utan även en uppenbar konstnärlig ärlighet och karakteriseringsförmåga, som gör hennes tolkningar så sanna och övertygande oberoende om hon sjunger finstämda psaltartonsättningar eller svulstiga barockarior.

FOLKE FORMAN
kultur@hbl.fi

Konserten sänds i TV 1 söndagen den 25.9 kl. 13.05.

musik
Helsingfors barockorkester,
dir. Aapo Häkkinen,
sol. Monica Groop och Hanna Järveläinen, mezzo, Niall Chorell, tenor.
Medv. kammarkören
Utopia, instudering: Mikael Maasalo. Vivaldi - Händel.
Gamla kyrkan 29.8.