Taidemusiikki voisi jo luopua romanttisista myyteistä

VIERASKYNÄ

Taidemusiikin kenttä kaipaa tuuletusta, eikä silloin riitä pelkkä ohjelmistopolitiikan korjaus, kirjoittaa Milla Tiainen.

Niin sanotun uuden musiikin asema ei ole Suomessa suinkaan huono eurooppalaisin mittapuin. Taidemusiikkia harrastetaan ja kulutetaan maassamme uutterasti suhteessa väkilukuun. Usein kuulee silti toistettavan, että nykysäveltäjä voi saada teoksilleen yhden esityksen, mutta toiseen tästä on pitkä matka.
Nykysäveltäjien integroitumista musiikkimaailmaan onkin pyritty parantamaan 1990-luvulla käynnistetyillä orkesterien nimikkosäveltäjähankkeilla.
Taidemusiikkikulttuuria vaivaa kuitenkin taaksepäin katsova traditionaalisuus, joka kaipaisi ohjelmistopolitiikkaa laajempaa tuuletusta.

Mikä taidemusiikin taiteilija- ja musiikkikäsityksissä saa orkesterit ja yleisöt yhä suuntautumaan 1700–1800-lukujen ohjelmistoon? Miten samat käsitykset näkyvät nykysäveltäjienkin tavassa ymmärtää ammattiaan? Entä millainen yhteys näillä käsityksillä on säveltäjien marginaaliseen profiiliin nyky-yhteiskunnassa verrattuna muiden taiteenlajien edustajiin?
Teoksessani Säveltäjän sijainnit (2005) olen tarkastellut taiteilijan ja musiikin määritelmiä kahden suomalaissäveltäjän, Paavo Heinisen ja Einojuhani Rautavaaran, teksteissä 1970-luvulta nykyhetkeen. Heidän kielenkäyttönsä sisältää jopa hämmentävän tiheästi näkemyksiä, jotka liitettiin säveltäjiin ja musiikkiin jo 1700–1800-lukujen taidefilosofiassa.

Molemmat kuvaavat säveltäjyyttä sellaisin arkkiromanttisin käsittein kuin "nero", "erakko", "marttyyritaiteilija" ja omien maailmojen luoja. Kummankin kirjoituksissa elää ihanne tai vaade taidemusiikin "puhtaasta musiikillisuudesta".
Määritelmät lienevät musiikkiyleisölle tuttuja Rautavaaran haastatteluista, mutta kyse on paljon yksilötasoa syvemmästä ilmiöstä.
Myös kaksiosaisessa Minä, säveltäjä -teoksessa (2002), johon on toimitettu 54 nykysäveltäjän puheenvuorot työstään, toistuvat monin paikoin ajatukset neromyytin mukaisesta luovan kyvyn sisäsyntyisyydestä, säveltämisestä itselle ja taiteelle, ei kuulijoille sekä musiikin transsendentista, tätä maailmaa pakenevasta voimasta.

Pulmallisina näitä vuosisatain takaisia käsityksiä voi pitää sikäli, että ne helposti etäännyttävät säveltäjät oman aikansa taiteellisista ja yhteiskunnallisista keskusteluista.
Kuva-, media- ja tanssitaiteessa on käsitelty intensiivisesti sellaisia teemoja kuin ruumiillisuus, yksilön ja teknologian kytkennät, sukupuoli, kulutuskulttuuri, seksuaaliset identiteetit tai etniset suhteet. Näiden taiteenalojen edustajat eivät ole puhuneet julkisuudessa niinkään luovuudestaan ja työnsä teknisistä, "puhtaan" taiteellisista aspekteista kuin siitä, mihin sosiaalisiin ja filosofisiin aiheisiin haluavat ottaa kantaa ja miten yleisöjään koskettaa.
Taidemusiikkikulttuurin ei tule tietenkään suoraan jäljitellä muita aloja. Mikäli nykymusiikin sosiaalista tilausta kuitenkin tahdotaan kasvattaa, olisi tarpeen miettiä, mitä annettavaa musiikilla voi olla ihmisten itseään, toisia ja nykytodellisuutta koskeville kiinnostuksille ja tuntemuksille.

Erakkomaisuuden sijaan säveltäjä olisi nähtävä ympäristönsä kulttuuristen ja aatteellisten kysymysten käsittelijänä tai haastajana. Puhtaan musiikillisuuden idea ei istu tähän näkemykseen. Tarvittaisiin yhä enemmän sellaisia musiikillisia ratkaisuja, esitysfoorumeita, musiikista puhumisen tapoja sekä liittoja sanan, kuvan ja liikkeen kanssa, jotka mahdollistavat musiikin mukanaolon vaikkapa monikulttuurisuutta, seksuaalisuutta ja ihmiskäsityksiä koskevissa pohdinnoissa.
Toisaalta neromyyttiä ja muita romanttisia käsityksiä eivät ylläpidä vain säveltäjät itse. Myös medialla on tärkeä rooli niiden vahvistajana, mikä näkyy Helsingin Sanomienkin säveltäjähaastatteluissa ja musiikkikritiikeissä. Jos siis kuvaa nykytaidemusiikista halutaan muokata, tämä vaatii viestimiltä tuoreita näkökulmia, kirjoitustapoja ja aihevalintoja.
Taidemusiikin kentällä voi jo havaita ilmiöitä kuten nimikkosäveltäjä- tai säveltäjä koulussa -hankkeet, joissa säveltäjät työskentelevät entistä tiiviimmin orkesterien, kuorojen, intendenttien ja taidemusiikkiin aiemmin perehtymättömien kanssa. Samaten löytyy projekteja, joissa säveltäjien kumppaneina ovat toimineet tanssiryhmät ja näyttelijät.

Sukupuolen teemaan ovat tarttuneet esimerkiksi nuoret nykysäveltäjät Lotta Wennäkoski ja Lauri Kilpiö, ensin mainittu laulusarjallaan N – Naisen rakkautta ja elämää ja jälkimmäinen oopperallaan Rantapalloja ja rintakarvoja.
Kotimaisen festivaalikesän virkistävistä tuttavuuksista mainittakoon Savonlinnan oopperajuhlilla esitetty Jaakko Kuusiston lastenooppera Koirien Kalevala. Nykysäveltäjien kiinnostus lastenoopperoiden tekemiseen on yleensäkin kasvanut, ja tämä avannee yhden lupaavan tien alas norsunluutornista.

Vaikka romanttiset näkemykset yhä läpäisevät taidemusiikkia, mainitut esimerkit antavat viitteitä myös uudenlaisista musiikkikäsityksistä ja säveltäjän muuttuvasta työnkuvasta. Näiden muutosten esittely mediassa monipuolistaisi taidemusiikin profiilia ja samalla mahdollisesti yleisöä.
Uudella taidemusiikilla voisi olla paljon annettavaa nykykulttuurille. Sen merkityksen vahvistamiseen ei kuitenkaan riitä vastaanottajien ennakkoluulottomuus. Kaivataan useiden tahojen – säveltäjien, muusikoiden, media-ammattilaisten ja tutkijoiden – erilaisia, mutta keskenään keskustelevia aloitteita.

Milla Tiainen
Kirjoittaja on musiikintutkija Turun yliopistossa.

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi