Taidemusiikki voisi jo luopua romanttisista myyteistä

VIERASKYNÄ

Taidemusiikin kenttä kaipaa tuuletusta, eikä silloin riitä pelkkä ohjelmistopolitiikan korjaus, kirjoittaa Milla Tiainen.

Niin sanotun uuden musiikin asema ei ole Suomessa suinkaan huono eurooppalaisin mittapuin. Taidemusiikkia harrastetaan ja kulutetaan maassamme uutterasti suhteessa väkilukuun. Usein kuulee silti toistettavan, että nykysäveltäjä voi saada teoksilleen yhden esityksen, mutta toiseen tästä on pitkä matka.
Nykysäveltäjien integroitumista musiikkimaailmaan onkin pyritty parantamaan 1990-luvulla käynnistetyillä orkesterien nimikkosäveltäjähankkeilla.
Taidemusiikkikulttuuria vaivaa kuitenkin taaksepäin katsova traditionaalisuus, joka kaipaisi ohjelmistopolitiikkaa laajempaa tuuletusta.

Mikä taidemusiikin taiteilija- ja musiikkikäsityksissä saa orkesterit ja yleisöt yhä suuntautumaan 1700–1800-lukujen ohjelmistoon? Miten samat käsitykset näkyvät nykysäveltäjienkin tavassa ymmärtää ammattiaan? Entä millainen yhteys näillä käsityksillä on säveltäjien marginaaliseen profiiliin nyky-yhteiskunnassa verrattuna muiden taiteenlajien edustajiin?
Teoksessani Säveltäjän sijainnit (2005) olen tarkastellut taiteilijan ja musiikin määritelmiä kahden suomalaissäveltäjän, Paavo Heinisen ja Einojuhani Rautavaaran, teksteissä 1970-luvulta nykyhetkeen. Heidän kielenkäyttönsä sisältää jopa hämmentävän tiheästi näkemyksiä, jotka liitettiin säveltäjiin ja musiikkiin jo 1700–1800-lukujen taidefilosofiassa.

Molemmat kuvaavat säveltäjyyttä sellaisin arkkiromanttisin käsittein kuin "nero", "erakko", "marttyyritaiteilija" ja omien maailmojen luoja. Kummankin kirjoituksissa elää ihanne tai vaade taidemusiikin "puhtaasta musiikillisuudesta".
Määritelmät lienevät musiikkiyleisölle tuttuja Rautavaaran haastatteluista, mutta kyse on paljon yksilötasoa syvemmästä ilmiöstä.
Myös kaksiosaisessa Minä, säveltäjä -teoksessa (2002), johon on toimitettu 54 nykysäveltäjän puheenvuorot työstään, toistuvat monin paikoin ajatukset neromyytin mukaisesta luovan kyvyn sisäsyntyisyydestä, säveltämisestä itselle ja taiteelle, ei kuulijoille sekä musiikin transsendentista, tätä maailmaa pakenevasta voimasta.

Pulmallisina näitä vuosisatain takaisia käsityksiä voi pitää sikäli, että ne helposti etäännyttävät säveltäjät oman aikansa taiteellisista ja yhteiskunnallisista keskusteluista.
Kuva-, media- ja tanssitaiteessa on käsitelty intensiivisesti sellaisia teemoja kuin ruumiillisuus, yksilön ja teknologian kytkennät, sukupuoli, kulutuskulttuuri, seksuaaliset identiteetit tai etniset suhteet. Näiden taiteenalojen edustajat eivät ole puhuneet julkisuudessa niinkään luovuudestaan ja työnsä teknisistä, "puhtaan" taiteellisista aspekteista kuin siitä, mihin sosiaalisiin ja filosofisiin aiheisiin haluavat ottaa kantaa ja miten yleisöjään koskettaa.
Taidemusiikkikulttuurin ei tule tietenkään suoraan jäljitellä muita aloja. Mikäli nykymusiikin sosiaalista tilausta kuitenkin tahdotaan kasvattaa, olisi tarpeen miettiä, mitä annettavaa musiikilla voi olla ihmisten itseään, toisia ja nykytodellisuutta koskeville kiinnostuksille ja tuntemuksille.

Erakkomaisuuden sijaan säveltäjä olisi nähtävä ympäristönsä kulttuuristen ja aatteellisten kysymysten käsittelijänä tai haastajana. Puhtaan musiikillisuuden idea ei istu tähän näkemykseen. Tarvittaisiin yhä enemmän sellaisia musiikillisia ratkaisuja, esitysfoorumeita, musiikista puhumisen tapoja sekä liittoja sanan, kuvan ja liikkeen kanssa, jotka mahdollistavat musiikin mukanaolon vaikkapa monikulttuurisuutta, seksuaalisuutta ja ihmiskäsityksiä koskevissa pohdinnoissa.
Toisaalta neromyyttiä ja muita romanttisia käsityksiä eivät ylläpidä vain säveltäjät itse. Myös medialla on tärkeä rooli niiden vahvistajana, mikä näkyy Helsingin Sanomienkin säveltäjähaastatteluissa ja musiikkikritiikeissä. Jos siis kuvaa nykytaidemusiikista halutaan muokata, tämä vaatii viestimiltä tuoreita näkökulmia, kirjoitustapoja ja aihevalintoja.
Taidemusiikin kentällä voi jo havaita ilmiöitä kuten nimikkosäveltäjä- tai säveltäjä koulussa -hankkeet, joissa säveltäjät työskentelevät entistä tiiviimmin orkesterien, kuorojen, intendenttien ja taidemusiikkiin aiemmin perehtymättömien kanssa. Samaten löytyy projekteja, joissa säveltäjien kumppaneina ovat toimineet tanssiryhmät ja näyttelijät.

Sukupuolen teemaan ovat tarttuneet esimerkiksi nuoret nykysäveltäjät Lotta Wennäkoski ja Lauri Kilpiö, ensin mainittu laulusarjallaan N – Naisen rakkautta ja elämää ja jälkimmäinen oopperallaan Rantapalloja ja rintakarvoja.
Kotimaisen festivaalikesän virkistävistä tuttavuuksista mainittakoon Savonlinnan oopperajuhlilla esitetty Jaakko Kuusiston lastenooppera Koirien Kalevala. Nykysäveltäjien kiinnostus lastenoopperoiden tekemiseen on yleensäkin kasvanut, ja tämä avannee yhden lupaavan tien alas norsunluutornista.

Vaikka romanttiset näkemykset yhä läpäisevät taidemusiikkia, mainitut esimerkit antavat viitteitä myös uudenlaisista musiikkikäsityksistä ja säveltäjän muuttuvasta työnkuvasta. Näiden muutosten esittely mediassa monipuolistaisi taidemusiikin profiilia ja samalla mahdollisesti yleisöä.
Uudella taidemusiikilla voisi olla paljon annettavaa nykykulttuurille. Sen merkityksen vahvistamiseen ei kuitenkaan riitä vastaanottajien ennakkoluulottomuus. Kaivataan useiden tahojen – säveltäjien, muusikoiden, media-ammattilaisten ja tutkijoiden – erilaisia, mutta keskenään keskustelevia aloitteita.

Milla Tiainen
Kirjoittaja on musiikintutkija Turun yliopistossa.

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Barokki tuiskeana ja tyynnyttävänä

KONSERTTI

Helsingin Barokkiorkesteri ja Kamarikuoro Utopia Vanhassa kirkossa, johtajana Aapo Häkkinen, solisteina Monica Groop, Hanna Järveläinen ja Niall Chorell. – Vivaldi, Händel.

Helsingin Barokkiorkesteri elää karismaattisen johtajansa Aapo Häkkisen kera nousukautta. Ilmassa on samanlaista huumaa kuin 1980-luvun lopulla, kun barokkiliike ensi kertaa saavutti Suomen.
Nyt erona on se, että soittimet ovat 1600–1700-lukujen soittimia tai niiden kopioita. Se tuo mukanaan etuja ja ongelmia: uusia sointeja ja raikastunutta musisointia, mutta toisaalta välttämättömyyttä ottaa haltuun nämä uusvanhat soittimet.
Yleisö suorastaan ahmi orkesterin mainion ja vireän barokki-ilmaisun. Pääanti olikin barokkimusiikin vaihtelevien tunnetilojen välittyminen suoraan kuulijan kehoon.
Affektimaailman kiivaimmilla alueilla, Antonio Vivaldin g-molli-konserton (RV 157) ääriosissa ja Georg Friedrich Händelin epätoivon ja kuoleman värittämissä aarioissa orkesteri ylsi tuiskeisen tarttuvaan ilmeitykseen.
Orkesterin kokoonpano vaihtelee, joten esitysten korkea taso ei ole vielä vakio. Sen täytyy vielä kehittyä yhteissoiton ja -soinnin tarkkuudessa ja puhtaudessa.

Häkkinen esiintyi soolosoittajan lisäksi myös aitona johtajana: joko cembalon äärestä tai Vivaldin psalmeissa ilman continuo-soittajan jaettua roolia. Kamarikuoro Utopia toteutti Häkkisen eloisan ja innostavan viittilöinnin turvin Vivaldin kirkkoteosten ja Händelin oopperoiden kuoronumerot pirteän osaavasti.
Monica Groop osoitti vahvuutensa barokin kirkko- ja teatterimusiikissa. Vivaldin soolopsalmi Nisi Dominus (RV 608) välittyi taiturillisena virtuoosiaarioissaan ja suurenmoisen puhuttelevana kehottavissa resitatiiveissaan sekä viola d'amoren säestämässä Gloria Patri -vaiheessaan.
Aaria Händelin Radameksesta oli yhtä valloittava hurjuudessaan kuin Terpsichore-aaria keveässä hymyssään ja päätösaaria Alcinasta jalossa tyynnyttävyydessään. Orkesterin ja solistin yhteistyötä oli palkitsevaa seurata.

Veijo Murtomäki
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Välstrukturerat barockprogram

Tillfrågad om orsaken till sin och Helsingfors barockorkesters popularitet, svarade Aapo Häkkinen att repertoaren är en orsak. Om man utgår från att svaret inte är så naivt som det i första hand låter, kan man anta att ”repertoar” enligt Häkkinen inte betyder barockmusik i största allmänhet, utan det urval barockmusik han och hans orkester bjuder sin publik på.
Vivaldi - Händel: självklarare kan det knappast bli. Men Häkkinens repertoar är inte den vanliga och konsertprogrammet är uppbyggt i meningsfulla helheter: (a) ett liturgiskt block, (b) en orkesterkonsert och till slut (c) en grupp bestående av operamusik.

Antonio Vivaldis kyrkomusik är av allt att döma fortfarande till stor del outforskad. Korta antifoner omväxlande med psaltarpsalmer och mässatser var liturgiskt lite gåtfullt (rena lyxen var det att ha Niall Chorell som försångare!), likaså förundrade jag mig över de två helt olika psalmförtoningarna. In exitu Israel består egentligen av två psalmer (Psalm 114 och 115), vilkas mångordiga text kören klarar av mycket snabbt, utan att musiken reagerar på textinnehållet. I Psalm 127, Nisi Dominus för sopran och orkester mobiliserar Vivaldi hela sin repertoar av retoriska figurer för att måla varje ord, ofta med många upprepningar. Vissa passager kan upplevas naiva, men till exempel sömnen (somnum) har Vivaldi gett en musikalisk dräkt som är nära nog realistisk.

Credosatsen ur en försvunnen körmässa visade Vivaldi som en kunnig kyrkotonsättare. Körsatsen tolkar texten traditionellt, stundom även intensivt, til exempel texten om Kristi lidande och död - passus et sepultus est - bärs av en kromatik där Vivaldi närmar sig självaste Bach.

Senare delen av konserten var tillägnad Georg Friedrich Händel och inleddes charmigt med två små cembalostycken. Hela Händelpaketet framfördes attacca och utan applåder - tack för det! - så att solist, kör och orkester på ett engagerande och tilltalande sätt kunde bygga upp en typisk häkkinesk helhet av de i och för sig disparata musikstyckena.

Helsingfors barockorkester har uppnått en hög nivå med en robust klang. I de egentliga orkesterkompositionerna, Vivaldis g-mollkonsert och den kapriciösa uvertyren till Händels opera Semele spelade HBO med stor charm och insikt. Till konsertens stora popularitet bidrog säkert även Utopia-kören som börjar närma sig hädangångna Radions kammarkörs nivå och storlek.

Men: prima inter pares, Monica Groop. Det är inte enbart hennes stämma och musikaliska säkerhet som imponerar, utan även en uppenbar konstnärlig ärlighet och karakteriseringsförmåga, som gör hennes tolkningar så sanna och övertygande oberoende om hon sjunger finstämda psaltartonsättningar eller svulstiga barockarior.

FOLKE FORMAN
kultur@hbl.fi

Konserten sänds i TV 1 söndagen den 25.9 kl. 13.05.

musik
Helsingfors barockorkester,
dir. Aapo Häkkinen,
sol. Monica Groop och Hanna Järveläinen, mezzo, Niall Chorell, tenor.
Medv. kammarkören
Utopia, instudering: Mikael Maasalo. Vivaldi - Händel.
Gamla kyrkan 29.8.

Råfilm ledde till filmskolan

Novell- och poesitävlingen Arvid Mörne firar sitt nittonde år. FST:s program för kortfilmer, Råfilm, inleder andra säsongen i kväll. Filmen ligger sjutton år efter litteraturen i den finlandssvenska kulturen.

DE ÄR MED I RÅFILM I ÅR

Cata Portin
Pianisten börjar med film. Jonas Kukkonen, utbildad pianist, deltar i Råfilm. I höst ska han inleda sina studier i filmregi vid Konstindustriella högskolan.

En tanke bakom Råfilm - liksom Arvid Mörne-tävlingen - är att hitta nya talanger. Mörnetävlingen har ibland lyckats inspirera unga lovande skribenter att välja författarbanan. Råfilm kan nu inför sitt andra år stoltsera med detsamma.
En av dem som sände in ett bidrag för höstens program var Jonas Kukkonen, så gott som färdigutbildad pianist från solisitiska avdelningen vid Sibelius-Akademin. Hans bidrag var den surrealistiska kortfilmen Staden.
Inspirerad av jobbet med Staden sökte Kukkonen till filmregilinjen vid konstindustriella högskolan. Och han kom in. Hundrasextio personer sökte de två platserna.


Pianisten börjar med film. Jonas Kukkonen, utbildad pianist, deltar i Råfilm. I höst ska han inleda sina studier i filmregi vid Konstindustriella högskolan.

- Jag tittade på Råfilm i fjol, och under hösten såg jag en del filmer av studerande. Jag blev intresserad och ville pröva på något nytt, säger Kukkonen som inte tidigare hade gjort film även om han hade arbetat med flera av filmarbetets beståndsdelar som musik, ljud, kamera och 3D-grafik.
I fjol hade Råfilmsjuryn 27 bidrag att välja emellan. I år steg siffran till 53 finlandssvenska fiktionsfilmer. Det kan jämföras med Arvid Mörne-tävlingen där 86 noveller deltog i år.
Rent innehållsmässigt kan man dra flera paralleller till Arvid Mörne-tävlingen. Tematiken rör sig ofta kring ångest, olycklig kärlek, ensamhet och droger. Av de 53 insända bidragen till Råfilm i år kan endast 2 räknas som komedier.
Så gott som alla filmgenrer är ändå representerade bland de 18 filmer som FST valt att visa i höst och vinter.
De främsta novellskribenterna i årets Arvid Mörne-tävling studerade litteratur, religionsvetenskap och psykologi. I Råfilm är regissörerna ofta mediestuderande, konststuderande eller skådespelare.
Brister i manus
Steget att gå från vision till verklighet är längre i filmen än inom många andra konstformer. Kostnaderna är större och fler personer är involverade. För att skriva en novell behövs bara egen tid och en dator.
För Jonas Kukkonen är skillnaden ändå inte så stor.
- Det kostar inget att sluta sina ögon och så att säga se sin film. Alla har möjlighet att göra det. Sedan handlar det om hur starkt man kan känna det som man vill se och om att gå ut och filma materialet utan kompromisser.
- Däremot är det dyrt att inte veta vad man vill ha. Med Staden satte jag målet att utreda vad jag kan göra ensam och på låg budget.
Kukkonen, 25, verkar redan ha en stark vision av vad han vill göra. Han har redan en konstnärlig utbildning bakom sig och ser paralleller till musiken.
- Också där är det viktigt att ha en bindande vision som länkar samman de olika elementen.
Med sin medvetna konstnärssyn skiljer sig Kukkonen från många andra som sänder sina bidrag till Råfilm. Liselott Forsman, fiktionschef vid Svenska Yle och en av dem som valde vilka av filmerna som ska visas på tv, säger att brister i manuset ofta är det största problemet.
Tekniskt och visuellt fungerar allt väl, men berättelsen kan halta.
Men när manuset är givet, som i leranimationen till Blå Tågets låt På väg till koppargruvan, gjord av Oleg Donner och Aaro Wichmann (studenter från Lönkan i år), kan resultatet vara imponerande.
TIM JOHANSSON
09-1253 216, tim.johansson@hbl.fi
Råfilm i kväll i FST och TV2 23.00. Gäster är Saara Cantell, Ann-Catrin Granroth och Robert och Rufus Hedengren.

:: Dance Macabre av Ann-Catrin Granroth.
:: Djup Blå av Robert och Rufus Hedengren.
:: Helt Huvudlöst av Lotta Green.
:: Ekorrar får inte äta örtbatong av Wille Korander.
:: På väg till koppargruvan av Oleg Donner och Aaro Wichmann.
:: Staden av Jonas Kukkonen.
:: Ett meddelande av Jan Korander.
:: Konstgjord iver av Malena Lindström.
:: Komikern av Sebastian C. Lindberg.
:: Den tappre europeiske upptäckaren av Oscar Silén.
:: Midvinter av Teresa Ekman.
:: Min favoritblomma av Mentor Dreshaj.
:: What If av Saara Cantell.
:: Narkissos av Sebastian Gylling.
:: Ladykillers av Carl-Erik Harjulin.
:: Agnes och Marina av Fredrik Bäck.
:: Marskalkens dilemma av Jakob Nylund och Alfred Backa.
:: Transport av Tommi Seitajoki.

Vanhan musiikin kultasormi

Aapo Häkkisellä on taito tuoda eloa vanhan musiikin kenttään

Luulisi, että Aapo Häkkistä, tätä ujon oloista nuorta miestä, on punastuttanut, kun hän on lukenut näitäkin hänestä viime vuosina kirjoitettuja arvioita:
"Ilmiömäinen kyky." "Riemukasta taituruutta."
Tuntuu, että mitä vain Häkkinen (s. 1976) onkin tehnyt – soittanut klavikordikonsertin, levyttänyt cembalomusiikkia – hän on pistänyt kriitikot polvilleen. Esimerkiksi Häkkisen viime vuonna julkaistu Girolamo Frescobaldin cembalomusiikkia sisältänyt levy sai suitsutusta siellä, missä sitä vain oli mahdollista kuulla.
Kaksi vuotta sitten Häkkinen ryhtyi johtamaan orkestereita säännöllisesti. Ja taas alkoi tulla kehuja:
"Häkkinen tekee barokkikapellimestarina suvereenin vaikutuksen." "Helsingin Barokkiorkesteri soittaa Aapo Häkkisen johdolla verrattoman värikkäästi ja taidokkaasti."


Aapo Häkkinen johtaa tänä iltana Helsingin Barokkiorkesteria Vanhassa kirkossa.
Kuva: KATJA TÄHJÄ / HS

Näyttää siltä, että Aapo Häkkinen on oikea vanhan musiikin kultasormi. Eloisilla tulkinnoillaan menneiden vuosisatojen kosketinsoitinteoksista ja persoonallisilla näkemyksillään Helsingin Barokkiorkesterin johtajana hän on tuonut eloa suomalaisen vanhan musiikin kenttään.
Polvilleen on langennut myös suomalainen konserttiyleisö. Harvemmin on Suomessa vanhan musiikin konsertit varattu loppuun jo aikoja ennen konsertin ajankohtaa, mutta Helsingin Barokkiorkesterin, mezzosopraano Monica Groopin ja Kamarikuoro Utopian tämäniltainen konsertti Vanhassa kirkossa on.
Häkkisellä ja orkesterilla on ollut melkoinen nousukiito myös ulkomailla. Toukokuussa orkesteri kutsuttiin konsertoimaan jopa Lontoon maineikkaaseen Wigmore Halliin. Lokakuussa ryhmä alkaa levyttää kansainväliselle Naxos-levymerkille sarjaa, joka sisältää Richterin ja Mozartin sinfonioita.

Mitä taiteellinen johtaja itse sanoo: mistä tämmöinen nousukiito johtuu?
"Tämä taitaa olla itseni kehumista, mutta yksi tärkeä tekijä on ohjelmistosuunnittelu. Olemme pyrkineet tekemään kiinnostavia ohjelmistoja", Häkkinen sanoo. "Lisäksi vierailijamme ovat persoonallisuuksia, joilla on kiinnostavaa annettavaa."
Roolissaan soittajana – klavikordin, cembalon, fortepianon tai urkujen kanssa – Häkkinen tutkii ahkerasti soittamaansa musiikkia sekä esitystraditioiden kehityslinjoja.
Historialliset detaljit eivät kuitenkaan ole Häkkisen mielestä oleellisia. "Tärkeää on taiteilijan subjektiivinen näkemys siitä, keitä me itse olemme ja mitä tahdomme."
Samaa pohdintaa hän vaatii soittajiltaan. "Haluan, että soittajilla on ymmärrystä asioista. Toki tarvitaan myös kykyä toteuttaa ajatukset. Etsimme kypsyyden, oppineisuuden ja suurenmoisen muusikkouden yhdistelmää."

Suurella barokkiorkesterilla ei ole tunnetusti helppoa Suomessa. Vaikka HBO:lla alkaakin jo mennä rahallisesti paremmin, helppoa ei silti ole. Kun ei voi tarjota soittajille toimeentuloa, on orkesterin koossa pitäminen melkoinen ihmeteko.
Kultasormi-Häkkinen näyttää onnistuvan tässäkin suhteessa. Lääke on loppujen lopuksi aika ilmeinen.
"Pyrimme siihen, että projektit olisivat niin korkeatasoisia ja kiinnostavia, että ihmiset voisivat tehdä kompromisseja tämän takia."

Helsingin Barokkiorkesterin konsertti tänään Vanhassa kirkossa (Lönnrotinkatu 6) klo 19.30. Loppuunvarattu.
MARI KOPPINEN / Helsingin Sanomat
mari.koppinen@sanoma.fi

Suururakka sooloviululla

KONSERTTI
Christian Tetzlaff, viulu, Vanhassa kirkossa. – J. S. Bach.

Saksalainen viulisti Christian Tetzlaff teki todellisen suururakan soittaessaan kerralla kaikki Johann Sebastian Bachin sooloviulusonaatit ja -partitat. Lähes kolmen tunnin verran musiikkia soolosoittimen kannattamana vaatii soittajalta vahvaa visiota ja ankaraa keskittymiskykyä, mutta Bach palkitsee aina vaivan.
Tetzlaffin tekninen taituruus on niin itsestään selvää, että sen unohtaa helposti hänen soittoaan kuunnellessa. Etualalle nousee musiikki, ei esittäjä. Tetzlaff kertoo soittaessaan tarinoita; hän valottaa teemoja eri kanteilta ja pitää näin tekstuurin elävänä.
Suurimman vaikutuksen tekivät laajat muodot, joihin Tetzlaff latasi vahvan jännitteen. Kolmen sonaatin fuugat kasvoivat ja hiipuivat orgaanisesti. Myös d-molli-partitan ciacconaan Tetzlaff rakensi laajan ja sopusuhtaisen kaaren. Eipä ole länsimaisessa taidemusiikkiohjelmistossa paljon haikeampia hetkiä kuin se, kun ciaccona siirtyy takaisin d-molliin juhlavasta D-duurista.
Lyhyemmissä osissa Tetzlaff keskittyi pienempiin yksityiskohtiin. Hitaissa tanssiosissa syke paikoin hämärtyi rubatomaisessa tulkinnassa – mutta tietenkin moniäänisen tekstuurin ja laajojen rekisterihyppyjen toteuttaminen viululla aiheuttaa jo luonnostaan elastisuutta tempoihin.
Jo viime vuonna Suomessa oli mahdollista kuulla Tetzlaffin Greiner-viulun mahtavaa sointia. Viulu kuulostaa edelleen upealta. Sointi on tasapainoinen, eri rekisterit soivat täyteläisesti ja dynaamista asteikkoa on riittämiin. Oikea soitin ja oikea soittaja ovat selvästikin löytäneet toisensa.

Samuli Tiikkaja
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Aino Ackté oli 1900-luvun alussa kansainvälinen oopperadiiva

Savonlinnan oopperajuhlilla on kerran kesässä luonnollista muistaa, ketä juhlien synnystä pitää kiittää. Hän oli oopperalaulaja Aino Ackté (1876–1944), Suomen ensimmäinen kansainvälisesti kuuluisa oopperadiiva 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Savonlinnassa esitettiin oopperoita hänen ansiostaan monena kesänä jo 1910-luvalla.
Aino Acktén lähtökohdat olivat hyvät loistavalle laulajan uralle. Hänen äitinsä oli oopperalaulaja ja myös isä oli monipuolinen musiikkimies, säveltäjä, laulaja ja orkesterinjohtaja. He olivat Helsingin silloisten musiikkipiirien keskeisiä vaikuttajia.
Lahjakas Aino-tytär sai parasta mahdollista opetusta. Hän pääsi opiskelemaan Pariisin konservatorioon, joka edusti Ranskan musiikkikulttuurin eliittiä.

Kolmen vuoden opintojen päätteeksi Ackté saavutti oopperaluokan ensimmäisen palkinnon. Se varmisti hänen kiinnityksensä Pariisin Suureen Oopperaan, jossa hänet oli jo aikaisemmin pantu merkille. Suuri Ooppera oli Ranskan musiikin kansallinen linnoitus 1870-luvulta lähtien.
Hänen ensiesiintymisensä Margueritena Faustissa oli 1897 läpimurto, ja seuraavan viikon ohjelmistoon raivattiin tilaa kolmelle Ackté-illalle – oopperassa näyteltiin neljänä iltana viikossa.
New Yorkin Metropolitan-ooppera kiinnitti hänet yhteensä kahdeksi kaudeksi 1903–1905. Hän tuli taloon samaan aikaan kuin Enrico Caruso, mutta ei saavuttanut samaa menestystä. Yleisöllä oli suosikkinsa, jotka edustivat usein italialaista eivätkä ranskalaista koulua.
Ackté vieraili edelleen Pariisin Suuressa Oopperassa, mutta lauloi yhä enemmän Englannin ja Saksan päänäyttämöillä.

Saksassa yksinlaulukiertueet tekivät hänet tunnetuksi ympäri keisarikuntaa – Ranskassa hänet tunnettiin vain Pariisissa. Saksalaisen oopperan sesonki Covent Gardenissa 1907 toi hänet lontoolaisen yleisön tietoon menestyneenä Wagnerin esittäjänä.
Kölnissä Ackté kuuli Richard Straussin (1864–1949) harjoittavan Salome-oopperaa, josta sittemmin tuli hänen suurin menestyksensä. Se vei hänet modernin taiteen, joskaan ei äärimmäisen avantgarden piiriin, kirjailija Pekka Suhonen arvioi.
Strauss kehotti Acktéta myös tanssimaan Seitsemän hunnun tanssin itse. Hän loi Salomestaan dramaattisen roolisuorituksen.
Siihen kuului itämaissävyinen Salome-puku, jonka laulaja oli teettänyt Pariisin johtavassa muotitalossa.

Salomen loppukohtauksesta tuli eräänlainen Acktén tavaramerkki. Roolia hän piti uransa huippuna. Lontoon oopperahistorian aikakirjoihin Ackté on jäänyt nimenomaan Salomen ensimmäisenä esittäjänä Englannissa 1910.
Ackté oli yhdessä Edvard Fazerin kanssa perustamassa Kotimaista oopperaa Helsinkiin vuonna 1911. Hän oli 1930-luvun lopussa lyhyen aikaa myös sen johtaja.
Aino Acktén huvila Laajasalossa on nykyisin Helsingin kaupungin kulttuuritila. Hänen nimikkokatunsa tuli Pohjois-Haagaan 1952.

www.kansallisbiografia.fi
ANTTI MANNINEN / Helsingin Sanomat
antti.manninen@sanoma.fi

Takuuvarma Brahms-tulkki

KONSERTTI

Radion sinfoniaorkesterin konsertti Finlandia-talossa. – Kapellimestari Paavo Berglund, pianosolisti Antti Siirala. – Brahms.

Kun Paavo Berglund johtaa Johannes Brahmsin teoksia, suurella osalla yleisöä on jo valmis käsitys siitä, millainen musiikkielämys on tulossa. Yleisön ei myöskään tarvitse pettyä odotuksissaan.
Konsertin pianosolisti Antti Siirala oli Brahmsin tulkkina vielä arvoitus. Hänen tiedetään olevan parhaimmillaan Ludwig van Beethovenin klassisen sävelkielen parissa.
Beethovenista Siirala ei päässyt täysin eroon Brahmsin konserton solistina. Hän pysytteli klassisen objektiivisena uskaltamatta vielä heittäytyä romanttisen subjektiivisuuden valtoihin.
Niin suurta teknistä iskuvalmiutta kuin Siirala osoittikin, hänen soittonsa jäi liian ohueksi ja lineaariseksi. Brahms olisi kaivannut enemmän linjan laulavuutta, soinnin syvyyttä ja värien täyteläisyyttä.
Materiaalin vastus tuntui vielä sangen ankaralta, ja Siirala jäi usein leveästi virtaavan ja aaltoilevan orkesterin varjoon. Berglundin monumentaalinen Brahms-tyyli olisi vaatinut solistilta tiettyä titaanisuutta, kykyä irrottaa flyygelin uumenista laajoja temaattisia kaaria, mahtavia akordipilareita ja hehkuvia rytmejä.
Teknisiä ongelmia Siirala ei säikkynyt, ja ensiosan edetessä hänen otteensa muuttui vapautuneemmaksi ja varmemmaksi. Kuvaavaa oli, että teemat saivat parhaat luonnehdinnat kertausjaksossa, kun yhteistä matkaa oli kuljettu jo pitkään.
B-duuri-konsertto on luonteeltaan lyyrinen – ainakin verrattuna ensimmäiseen, d-molli-konserttoon. Berglund loihti sen kulkuun suurta dynaamisen rauhan tuntua. Musiikki oli intensiivisessä liikkeessä, mutta vailla kiihkoa ja levottomuutta.
Vastakohtaisten tunteiden myrsky puhkesi Brahmsin ensimmäisessä, c-molli-sinfoniassa.
RSO:n soinnissa oli niin paljon romanttisesti hehkuvaa väriä ja eteenpäin kohisevaa voimaa kuin vain Finlandia-talossa on mahdollista. Rakenteiden arkkitehtoninen lujuus ja kirkkaus synnyttivät kuitenkin oman perusrauhansa tähänkin esitykseen.

Hannu-Ilari Lampila

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Šostakovitšin passacagliaromaani

KONSERTTI
Sataa vuottaan juhliva Juilliard toi orkesterinsa Suomeen

Juilliardin sinfoniaorkesteri Temppeliaukion kirkossa. Sarah Chang, viulu ja James DePreist, kapellimestari. – Adams, Rautavaara, Šostakovitš, Rahmaninov.

New Yorkissa sijaitseva Juilliard-musiikkikoulu juhlii tänä vuonna näyttävästi 100-vuotissyntymäpäiväänsä, sillä ohjelmassa on yli 700 tapahtumaa ympäri maailmaa. Juhlintaan liittyy myös Juilliardin sinfoniaorkesterin Euroopan-kiertue, joka rantautui tiistaina Helsinkiin.
100-vuotisjuhlallisuuksiinsa Juilliard on tilannut teoksen Einojuhani Rautavaaralta, joka opiskeli koulussa 50 vuotta sitten. Rautavaaran Manhattan Trilogy saa varsinaisen kantaesityksensä vasta lokakuussa New Yorkissa, mutta esimakua saatiin jo nyt, kun orkesteri esitti teoksen kolmannen osan.
Teoksen päättävä Dawn-osa on taattua Rautavaaraa: lämpimästi soivaa, paksuin melodiakaistoin etenevää musiikkia, joka kasvaa alun hiljaisuudesta väkevään huippukohtaan. Toivottavasti koko teos saadaan pian kuulla myös Suomessa.

Juilliard on yksi maailman arvostetuimmista kouluista, ja opetuksen kova taso kuuluu koulun sinfoniaorkesterin soitossa. Kapellimestari James DePreistin johdolla orkesteri soi täyteläisesti. Jousistossa on lämmin sointi ja vaskissa on ryhtiä.
Alkusoittona kuullussa John Adamsin teoksessa Short Ride in a Fast Machine hankalat polyrytmit pysyivät hyvin kasassa. DePreist ei hillinnyt suuren orkesterin voimaa Temppeliaukion kiviakustiikassa, joten äänenvoimakkuus oli kova. Sointi ei kuitenkaan mennyt tukkoon.
Orkesteri ja DePreist tekivät vahvan tulkinnan myös Sergei Rahmaninovin toisesta sinfoniasta. Rahmaninovin laaja teos soi ilmavasti ja tarkasti, pitkin kaarroksin.

Viulisti Sarah Chang teki Dmitri Šostakovitšin ensimmäisestä viulukonsertosta vaikuttavaa draamaa. Hän soitti konserton hyvällä soinnilla ja tulisella asenteella.
Chang kuljetti teoksen sujuvasti alkuosien ahdistuneista tunnelmista sen tulkinnalliseen ja tunteelliseen keskipisteeseen, hitaan osaan passacagliaan. Hitaan osan jännite purkautuu laajaan kadenssiin, jonka Chang soitti virtuoosisesti.
Changin soitossa tekninen taituruus ja vankka näkemys yhdistyivät musikaaliseksi tulkinnaksi.

Samuli Tiikkaja

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Beethoven improvisoi

KONSERTTI

Pianisti András Schiffin konsertti Finlandia-talossa. – Beethoven.

Kun pianisti soittaa Ludwig van Beethovenin pianosonaatteja kronologisessa järjestyksessä, hänen ei tarvitse lainkaan miettiä, mistä säveltäjän 32 sonaatista rakentaisi Beethoven-iltansa ohjelman. Mukaan on pakko ottaa myös ne sonaatit, joita pianistit välttelevät ja joita yleisö ei halua välttämättä kuulla.

Beethovenin huonoiten tunnettu sonaatti lienee nro 13 Es-duuri op. 27/1, joka kuului András Schiffin toisen konsertin ohjelmaan. On vaikea ymmärtää syytä viehättävän teoksen syrjimiseen. Ehkä on vaikea saada kiinni sen fantasianomaisesta, vapaasta muodosta.
Es-duuri-sonaatin pariksi sopi erittäin hyvin konsertin ensimmäinen teos, sonaatti nro 12 As-duuri.
Kummassakin sonaatissa on tiettyä improvisatorisuutta, jota Schiff taitavasti korosti. Syntyi vaikutelma säveltäjästä, joka rakenteli sonaattejaan pianon ääressä kevyesti fantasioiden, mielleyhtymiään seuraten.
Kummankin sonaatin osat ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Melkein voisi luulla, että yleisilme olisi pittoreski kirjavuus. Schiff kuitenkin osoitti, että moninaisuudesta syntyy poeettinen ykseys. Bösendorfer-flyygelin lyyrinen sointi oli omiaan luomaan tunnelmakokonaisuuksia.
Lyyristä, ilmavan kevyttä ja valoisaa yleistunnelmaa vahvisti voimakkaasti konsertin viimeinen teos, sonaatti nro 15 D-duuri op. 28. Rakenteeltaan se on Es- ja As-duuri-sonaatteja kuitenkin paljon lujempi, ja tuomalla selvästi esiin pyöreäsointisia bassolinjoja Schiff rakensi arkkitehtonisuutta tulkintaansa.
Perustunnelma konsertin duurisonaateissa oli myös hyvin rauhallinen, vailla äkillisiä ja voimakkaita tunnekuohuja. Haaveellinen rauha vallitsi sonaatissa nro 14 cis-molli siihen asti, kunnes Presto agitato -finaalissa puhkesi tuskainen rajuilma. Raju kontrasti kertoi, miten vulkaanista, räjähtävää voimaa ja dynamiikkaa Beethovenin musiikin pinnan alla oli aina kytemässä.

Hannu-Ilari Lampila

Kolmannes suomalaisista ei osta äänitteitä

Yleisradion tutkimus: musiikki on kuuntelijoille asiaohjelmia tärkeämpää

Kolmannes suomalaisista ei ole ostanut musiikkiäänitteitä vuoden aikana. Tieto käy ilmi Yleisradion laajasta Kuuntelijatyytyväisyys 2005 -tutkimuksesta. Tutkimukseen haastateltiin peräti 6 613 yli 15-vuotiasta suomalaista.
Vastaajille musiikki on radion tärkein ominaisuus. Peräti 62 prosenttia vastaajista pitää itselleen sopivaa musiikkia "erittäin tärkeänä ominaisuutena radiossa".
Vasta sen jälkeen tärkeimmäksi nähdään uutis- ja ajankohtaistarjonnan luotettavuus ja ajantasaisuus. Niitä arvostaa "erittäin paljon" yli puolet suomalaisista.

Levy-yhtiöitä kiinnostanee radion voiman rajallisuus ostopäätöksissä. Vain 35 prosenttia suomalaisista ostaa levyn sen vuoksi, että oli kuullut sen musiikkia radiosta. Mainoksen uhreiksi tunnustautuu neljännes vastaajista.
Suosituin vaihtoehto kyselyssä oli se itsestään selvin. Kaksi kolmannesta suomalaisista ilmoittaa hankkineensa äänitallenteen yksinkertaisesti siksi, että "pitää artistin musiikista".

"Tämä ei ole yllätys, levy-yhtiöitä edustavan Ääni- ja kuvatallennetuottajien ÄKT:n apulaisjohtaja Tommi Kyyrä sanoo.
"Omissa tutkimuksissamme jopa 40 prosenttia vastaajista on ilmoittanut, että he eivät osta lainkaan musiikkiäänitteitä."
Miksi levy-yhtiöt eivät saa myydyksi levyjä 32–40 prosentille suomalaisista?
"45 prosenttia meidän vastaajistamme on ilmoittanut radion musiikkitarjonnan riittävän", Kyyrä sanoo.
ÄKT ja itsenäisten levy-yhtiöiden Indieco lähettivätkin viime vuonna kirjeen Yleisradion hallintoneuvostolle. Kirjeessä vedottiin musiikin monipuolisuuden puolesta sekä otettiin kantaan voimasoiton aiheuttamiin riskeihin.
"Moni artisti jää ilman esittelevää soittoa, joka voisi herättää ostopäätöksen. Eivätkä kaikki halua ostaa enää hittilevyjäkään, koska niitä kuulee radiossa koko ajan", Kyyrä arvioi.

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Schuberts lyriska vemod

Uttrycksfull. Elina Vähälä frambringar generösa Schuberttoner.

De fyra sonaterna för violin och piano hör till det mest fullödiga i Franz Schuberts ungdoms­produktion. De är överflödande lyriska till sin karaktär och har individuell substans i teman och motiv. De långsamma satserna har djup känsla som förebådar den mogna Schubert, och A-dursonatens andantesats har setts som den mest utsökta enskilda satsen i den tidiga produktionen.
Det finns mycket som för tankarna till Schuberts lieder i förhållandet mellan pianot och violinen. Melodilinjen liknar en sångstämma, som pianot kommenterar och för en dialog med. Svårighetsgraden i violinsonaterna är inte hög och däri ligger också utmaningen i dem: enkla melodier måste vara levande och klinga friskt, och känslans vändningar vara otvunget naturliga.
För Ralf Gothóni är Schuberts musik ungefär det samma som hela livet, och om det finns någon tonsättare vars uttryck Gothóni gjort till sitt är det Schuberts. Det låg ett äkta schubertskt vemod över Gothónis melodifraser i a-moll- och g-mollsonaten, och ett älskvärt, oemotståndligt tonfall i den ljusare A-dursonaten.
För Elina Vähälä finns ännu en bit att gå innan hon når fram till Gothónis nivå, men som ett resultat av ett långvarigt samarbete börjar duon närma sig kammarmusikens kärna. Vähälä har fått ett bredare register i sitt smidiga uttryck, hon frambringar en varm och generös ton på sin Stradivarius, och har vid behov dramatiskt sinne.
Alla fyra violinsonater av Schubert är värda att framföras, men när de spelas i följd på en konsert uppstår inga kontraster eller spänningar; helheten har ingen utveckling och inga höjdpunkter.
Ett program som hade kombinerat Mozarts, Schuberts och Beethovens sonater hade kunnat vara intressantare som helhet betraktat, men en helafton med Schuberts vemod och älskvärda temperament kan bara inte göra någon på dåligt humör.
MIKAEL KOSK
mikael.kosk@hbl.fi
MUSIK
Elina Vähälä, violin; Ralf Gothóni, piano. Schubert. Tempelplatsens kyrka 22.8.

Bastien ja Bastienne jää lämpiön vangiksi

OOPPERA

W. A. Mozartin ooppera Bastien ja Bastienne Kansallisoopperan lämpiössä. Ohjaus Lisbeth Landefort. Suomen kansallisoopperan balettioppilaitoksen oppilaita sekä Suomalaisen Kamarioopperan solistiensemble.

Suomalainen Kamariooppera ry:n Helsingin juhlaviikoilla esittämässä Bastien ja Bastienne -tuotannossa olisi aineksia valloittavaan lastenoopperaan, mutta teoksen toteutus jättää ristiriitaisen vaikutelman. Taiteellista tasoa riittää, mutta esitys sortuu käytännön seikkoihin.
Bastien ja Bastienne on W. A. Mozartin 12-vuotiaana säveltämä singspiel, laulunäytelmä. Teos ei alun perin ole varsinaisesti lastenooppera, mutta kyllä siitä sellaisen saa: Jean-Jacques Rousseaun tarinaan perustuva libretto on suoraviivainen ja koko ooppera kestää noin tunnin.
Suomalaisen Kamarioopperan tuotannossa sisältö toimii, mutta ulkoiset olosuhteet eivät. Suurin ongelma on teoksen esityspaikka, josta myös muut ongelmat juontuvat. Kansallisoopperan yleisölämpiö ei vain toimi oopperanäyttämönä. Epäilemättä paikka on valittu kustannussyistä. Mutta tuntuu typerältä esittää oopperaa askeettisessa, meluisassa hallissa ja väliaikaiseksi rakennetulla lavalla, kun vain metrien päässä olisi kaksikin toimivaa oopperasalia.
Kehnon akustiikan vuoksi sanoista ei saa laulunumeroissa selvää, kevytrakenteiset lava ja katsomo häiritsevät jyminällään ja natinallaan musiikin kuulumista. Päivänvalossa ja suurten ikkunoiden ääressä, ulkomaailman ulottuvilla, on myös vaikea saavuttaa oopperan satumaista lumousta.
Suurimpia ongelmia on kuitenkin se, että katsomosta ei edes aikuinen oikein näe lavan tapahtumia. Ei siis näe lapsikaan.
Epäonnistuneesta esityspaikasta huolimatta sisältö on esityksessä kunnossa. Kaikki kolme laulajaa osaavat asiansa, sopraano Helena Juntunen viehättävänä Bastiennena, tenori Jere Erkkilä poikamaisena Bastienina ja basso Marko Putkonen jykevänä Colasina. Tosin Juntunen esiintyi vain teoksen ennakkoesityksessä ja ensi-illassa, ei lopuissa neljässä esityksessä.
Laulajat ottivat huomioon lapsiyleisön ja pitivät huolta siitä, että ainakin puheosuuksissa sanoista sai selvää.
Kurt Kopeckyn johtama 11-henkinen soitinyhtye soitti hyvin ja oli juuri oikean kokoinen kaikuisaan esitystilaan.
Nuoret balettitanssijat olivat hauskoja paimennäytelmän lampaina. Samoin Rafael Wardin suunnittelemat mainiot värikkäät puvut tulivat näyttämökuvassa hyvin esille.

Samuli Tiikkaja
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Lyyrinen pianon filosofi

KONSERTTI

András Schiff, piano, Finlandia-talossa. – Beethoven-ohjelma III.

Runsas kolmekymmentä vuotta sitten András Schiff ylsi jaetulle viidennelle sijalle Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Sankka on se kilpailuvoittajien joukko, joka on painunut unhoon, mutta Schiff on siilautunut pitkällä lyyrisellä linjallaan pintakohinan läpi aikamme etumaiseksi pianofilosofiksi.
Filosofia ei ole raskasta pohdintaa, vaan Schiffin soitossa pilkistelevät myös hiljainen huumori, yöpuolen aavistelu ja viattomuuden nostalgia.
Ludwig van Beethovenin pianosonaateista koostettu kolmas ohjelma osui kronologiassaan voittopuolisesti lyyrisiin, tuntemattomampiin teoksiin.
Verrattuna Grigori Sokolovin maksimaaliseen pureutumiseen Schiff nojautuu taaksepäin ja houkuttelee aivan koskettimiston pinnasta sävelet lempeästi esiin.
Schiff maalasi sonaattien ja niiden osien karaktäärit vähäeleisesti, vakuuttavuudessaan silti voimallisesti. Oppilasmainen g-molli-sonaatti op. 49/1 sai yllättävää syvyyttä jo avauksessa, puhumattakaan ensi osan päätöksen alitajuisesta tummuudesta. Saman opuksen G-duuri-sonaattia on kuultu siinä määrin pikku pianistien kotiläksynä, että Schiffkään ei tehnyt siitä suurta. Rallatteleva, muutamalla koristeella lisätty menuetti oli hauska.
E-duuri-sonaatin op. 14/1 avausosa ilmaantui tyhjästä kuin hiipien, ja sitä seuranneen allegretton tanssiaskeleet koettiin kuin unessa. Pirteässä finaalirondossa vikkelät juoksutukset ja rullaavat murtosoinnut hahmottuivat väreinä, karaktääreinä, sointitasoina ja draamallisina yllätyksinä.
G-duuri-sonaatin op. 14/2 kaksi viimeistä osaa ovat Beethovenin hauskimpia, ainakin Schiffin soittamina. Päätös-scherzo yritti lähteä käyntiin kymmenien tahtien ajan nousevilla juoksutuksilla, kunnes musiikki turhautuneena siirtyi eteenpäin uudenlaiseen melodiaan.
Väliajan jälkeen musiikki vakavoitui, ja tutumpi ja äksykin Beethoven astui esiin. B-duuri-sonaatin op. 22 kissamainen avaus soi kuivemmin kuin konsertin alkupuoliskon harmonisilla varjostuksilla pelannut yleisilme antoi odottaa. Schiff ei jättänyt Beethovenissa tuiki tärkeitä sforzatoja huomiotta, mutta tasapäisen takomisen sijasta niihinkin syntyi suurempia linjoja luovaa hierarkiaa. Adagion fantasiamainen laveus viittasi myöhäissonaatteihin, ja finaalirondon myrskyn katkomassa barokkisuudessa kuultiin fuuga-aineksia, jotka Beethoven oli kasvattava parikymmentä vuotta myöhemmin megalomaanisiin mittoihin.

Jukka Isopuro

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Beethovenin varhaiskauden päätös Schiffin sanoin

TAUSTA

Lauantain konsertti
Opus 49 nro 1 g-molli. "Opuksen 49 'helpot sonaatit' kuuluvat kronologisesti tähän väliin. Hän teki nämä lahjakkaille lapsille ja myös aikuisille harrastelijoille. G-molli-sonaatti on täyttä Beethovenia, muodoltaan kiinnostava ja hengeltään melankolinen."
Opus 49 nro 2 G-duuri. "Iloisinta Beethovenia. Hän piti toisesta osasta niin paljon, että käytti teemaa myös septetossa opus 20. Septeton tunteminen auttaa pianistia artikuloimaan oikein."
Opus 14 nro 1 E-duuri. "Tämä opus ei ole ollenkaan helppoa soitettavaa, vaikka jotkut pianistit niin luulevat. E-duuri-sonaatissa on jousikvartettomaisuutta, joka on vaikea saada ulos. Hyvin tärkeä teos, jossa asiat tapahtuvat ja tunnelmat vaihtelevat tiiviisti."
Opus 14 nro 2 G-duuri. "Lyyrinen teos, jonka keskiosa on hänen pianosonaattiensa ensimmäinen muunnelmaosa. Se on täynnä Beethovenin huumoria, kuin tinasotilaiden marssi. Myös finaali on todella hauska."
Opus 22 B-duuri. "Beethoven rakasti tätä suurteosta, joka huipentaa hänen varhaiskautensa. Hän teki sen konserttikäyttöön itselleen eikä kaihtanut vaikeuksia. Tämä on suuri, jopa Hammerklavieria ennakoiva mestariteos."

Tiistain konsertti
Opus 26 As-duuri. "Nyt Beethoven lähtee uusille urille, hän tekee sonaatin ilman yhtään sonaattimuotoista osaa! Hän rakentaa kokonaisuuden psykologisesti ja aloittaa hitaalla muunnelmaosalla. Surumarssiosa vaikutti tietenkin Chopiniin. Tämäkin on fantasiasonaatti, vaikka vasta opuksen 27 sonaatit saivat lisänimen Sonata quasi una fantasia."
Opus 27 nro 1 Es-duuri. "Tätä soitetaan turhan vähän. Teos jää saman opuksen Kuutamosonaatin varjoon, vaikka tämä jos mikä on 'Fantasiasonaatti'. Osien väliset yhteydet korostuvat: osia ei voi soittaa erikseen. Hyvin runollinen, monisyinen kokonaisuus."
Opus 27 nro 2 cis-molli (Kuutamo) "Tämä on Beethovenin tunnetuin sonaatti, mutta kovin väärinymmärretty. Kuuluisan ensimmäisen osan pedaalikylvyn jälkeen ilma raikastuu toisessa osassa. Ja jos harrastelija voi soittaa sonaattia läpi tähän asti, niin finaalin vikkelissä käänteissä vaaditaan paljon enemmän."
Opus 28 D-duuri (Pastoraali). "Säveltäjä ei protestoinut lisänimeä Pastoraali, ja teoksella onkin yhteyksiä Pastoraalisinfoniaan (sinfonia nro 6). Kuten sinfonia, myös sonaatti on enemmänkin luonnon herättämiä tuntemuksia kuin luonnon kuvailua musiikissa. Muodoltaan perinteisempi sonaatti ennakoi myös Schubertia ulkoilmatunnelmassaan."

Hyvät ainekset, mutta laimea oopperasoppa

OOPPERA
Undertow ei ole Kats-Cherninin parhaita teoksia

Elena Kats-Cherninin Undertow Kansallisoopperan Alminsalissa. Suunnittelu ja ohjaus Juha Vanhakartano, musiikinjohto Timothy Sexton, teksti Andrea Rieniets, visualisointi Victoria Lamb, valaistus Vanhakartano ja Tim Chalmers, lavastus ja puvut Lisa Warner. Rooleissa mm. Matthew Crosby, Ben Rogan, Benjamin Rashaad ja Kelly Alexander.

Pirteä ja monityylinen säveltäjä Elena Kats-Chernin ei ole parhaimmillaan Kansallisoopperan osittain tilaamassa Undertow-kamarioopperassa.
Musiikissa on jälleen kabaree-meininkiä ja Kurt Weill -häivähdyksiä, mutta ilman Weillin purevuutta.
Kats-Chernin ammentaa avoimesti populaarimusiikista jazzista tangoon, mutta tämä Pohjavirta ei hyödynnä aineksia yhtä valloittavasti kuin hänen jo laajaksi paisuneen tuotantonsa parhaimmisto.

Kansallisbaletissa aikanaan tanssinut Juha Vanhakartano on teoksen suunnittelija ja ohjaaja.
Australiaan muuttanut taiteilija on huomannut, kuinka suurten etäisyyksien Australiassakin ihmiset haluavat määrittää yksityisyytensä rajoja vaikkapa suuria tontteja rajaavilla aaltopeltiaidoilla.
Vanhakartano tiivistää tämän ilmiön uimarannalle, jossa muiden muassa hääpari, hysteerinen neiti X, saksalainen turistipariskunta ja koalaksi pukeutunut eläinsuojelija astuvat toistensa reviireille ja miettivät yksityisyytensä rajoja ja mahdollisuuksia.

Hengenpelastajat (Matthew Crosby ja Ben Rogan) seuraavat tapahtumia pulisten paksulla aussiaksentilla ja möristen välillä kuin aboriginaalien didjeridoo-soitin. Absurdi dialogi muistuttaa hetkittäin kevytversiota Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä.
Andrea Rienietsin tekstiä ei kutsuta ohjelmalehtisessä libretoksi, eikä se sellainen ehkä olekaan. Kuullaan äänteitä, vuoropuhelua, lauluriimejä ja yksi oikea tenoriaariakin.
Rieniets tuntenee oopperamaailmassa hyvin yleiset tenorivitsit, sillä tenoriaaria alkaa sanoilla: "I am an idiot".
Juoni on löyhä. Kun kirjava henkilökaarti on aikansa touhunnut rannalla, näyttämön lattiasta puhkeaa esiin haineviä ja verenpunainen väri valtaa tilan. Neuroottinen neiti X (Kelly Alexander) saa hysteriakohtauksen ja tanssii pelkonsa pois.
Tähän kaikkeen liittynee lapsinäyttelijä, joka on yrittänyt saada turhaan yhteyttä aikuisiin melkein koko teoksen ajan. Entinen hysteerikko saa lopulta yhteyden lapseen – ehkä myös sisäiseen lapseensa.

Kapellimestari Timothy Sexton muistutti liikennepoliisia ja sai muun muassa Susanne Kujalan haitarin sävyttämän ensemblen soittamaan teoksen säntillisesti.
Adelaidesta tulleet australialaiset nuoret laulajat olivat kelvollista keskitasoa. Idioottiaarian laulaneen Benjamin Rasheedin lyyrisen kevyttä ääntä kuunteli ihan mielikseen.

Tanssillisuuden, oopperan ja videotallenteiden yhdistely oli parhaimmillaan kekseliästä.
Mutta absurdi ei ehkä ollut riittävän absurdia, hauska riittävän hauskaa tai koskettava kovin koskettavaa.
Ainekset kuitenkin riittivät 65 minuutin mittaan. Koettiin kenties yhdentekevä, mutta ei ollenkaan tylsin mahdollinen oopperailta.

Vesa Sirén
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Messu Kuninkaantiellä

KONSERTTI / URKUYÖ JA AARIA

Kuninkaantien messu Espoon tuomiokirkossa. Kari Tikka, musiikin johto. Kuula, Maasalo, O. Merikanto, Tikka.

Urkuyö ja aaria -festivaalin 20. juhlavuoden tilausteoksena kuultiin Kari Tikan säveltämä Kuninkaantien messu. Festivaali on järjestetty alusta asti Kuninkaantien varrella Espoon kirkossa, ja sävellys kunnioittaa mukavasti elinvoimaisen yökonserttisarjan syntymäpäivää.
Tikan sävelkieli ei sinänsä ole erityisen omaperäinen, mutta hänellä on vahva muodon ja dramaturgian taju. Kuninkaantien messu on tehokas teos juuri arkkitehtuuriltaan, sillä intensiteetti vaihtelee sopusuhtaisesti, ja sävellyksen yleisilme on tasapainoinen.
Tikka on säveltänyt messunsa suomenkieliseen tekstiin, jotta sen osia olisi helpompi käyttää esimerkiksi jumalanpalveluksissa. Suomen kieli sopii messuun hyvin.
Teoksen musiikissa on paikoin samanlaisia tunnelmia kuin eräässä toisessa kansankielisessä messussa, nimittäin Johannes Brahmsin Saksalaisessa requiemissa. Erityisesti Minä uskon -osan pitkät urkupisteet vertautuvat Brahmsin sävellyksen urkupistefuugaan.
Esko Kallion harjoittama Candomino-kuoro oli hyvässä vedossa ja kokeneena kapellimestarina Kari Tikka piti kuoron, urut ja solistit hyvin hallinnassaan.
Messun lisäksi kuulluissa yksinlauluissa Kari Tikan musiikki ei ole aivan niin vahvaa kuin laajemmissa ja dramaattisemmissa muodoissa. Laulumelodiat ovat usein resitoivia ja harmoniamaailma on hieman yksitotinen. Lauluissa on vahva hengellinen lataus, ja tuntuukin siltä, että tekstin sanoma ajaa musiikin sanoman yli.
Oli mukava kuulla sopraano Raili Viljakaista ja baritoni Sauli Tiilikaista vaihteeksi yksinlaulusolisteinakin.
Kari Tikan laulujen lisäksi he tulkitsivat ilmeikkäästi Toivo Kuulaa, Armas Maasaloa ja Oskar Merikantoa – välillä sellaisella herkkyydellä, johon oopperassa ei ole mahdollisuutta.
Urkuri Tomi Satomaa puolestaan rakensi Oskar MerikannonPassacagliasta väkevän kokonaisuuden. Satomaa loi teokseen laajan kaaren hauraasta alusta jykevään loppuun.

Samuli Tiikkaja
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Schiffin "ihana matka" jo puolivälissä

HELSINGIN JUHLAVIIKOT 19. 8.–4. 9.
Juhlaviikoilla päästään Beethovenin pianosonaateissa Kuutamoon ja Pastoraaliin

"Tämä on ihana matka minulle. Konseptini ei ole muuttunut, mutta kaikki tulee tutummaksi ja itseluottamukseni vain kasvaa", unkarilaispianisti András Schiff hykertelee.
Matkalla 51-vuotias pianisti tarkoittaa neljän vuoden jättiurakkaansa, jonka aikana hän soittaa Ludwig van Beethovenin 32 pianosonaattia kolmessatoista kaupungissa, joista yksi on Helsinki.
Viime vuoden hän soitti Beethovenin kahdeksaa ensimmäistä sonaattia kahden konsertin paketteina. Tämä vuosi on omistettu yhdeksälle seuraavalle sonaatille vuosilta 1798–1801.
Olemme ajanjaksossa, jolloin Beethoven oli "päässyt piireihin" Wienissä ja loisti niin pianisti-ihmeenä kuin säveltäjäkykynä. Sisäinen ahdistus kasvoi kuitenkin kuulon hiljalleen huonontuessa.
"Tämän kauden sonaateissa on kuitenkin paljon lyyrisyyttä ja elämäniloa kuin vastapainoksi Pateettiselle sonaatille, jolla päätin viime vuoden ohjelmiston", Schiff sanoo.
"Sonaattien lyyrisyyden vuoksi soitan tämän vuoden ohjelmistoa lähinnä Bösendorfer-flyygelilläni, koska sillä saa Steinway-flyygeliä paremmin irti tämän kauden sonaattien intiimiyden."

Onko vain sattuma, että tämän vuoden konsertit ovat aivan erilaisia? Lauantain sonaatit ovat tosiaankin elämäniloisia, kun taas ensi tiistain ohjelman Kuutamosonaatti ja muutkin illan teokset alkavat kaikki hyvin hiljaisesti, kuin sisäisiä tuntoja kuulostellen.
"Noudatan tiukkaa kronologiaa, ja ensimmäinen ilta on hyvä päättää suureen sonaattiin opus 22. Näin toinen ilta muodostuu todellakin erilaiseksi."
Helsingin Sanomat on pyytänyt Schiffiä luonnehtimaan lyhyesti jokaista Beethovenin sonaattia, ja tämän vuoden satoa käsitellään ohessa. Mutta ohjelman tunnetuin teos Kuutamosonaatti innostaa Schiffin pidempäänkin saarnaan.
"Teos käsitetään usein aivan väärin! Amatöörit ja monet ammattilaisetkin soittavat ensimmäisen osan liian hitaasti ja vaihtavat pedaalia harmonian vaihtuessa, vaikka Beethovenin esitysmerkintä kieltää tämän. Minä soitan osan tarpeeksi nopeasti ja annan harmonioiden sekoittua pedaalin avulla, aivan kuten Beethoven halusikin."

Schiffin mukaan sonaattiin tarttui sentimentaalinen kitsch, kun runoilija ja musiikkikriitikko Ludwig Rellstab yhdisti sonaatin omaan kuutamoelämykseensä vuosikymmeniä Beethovenin kuoleman jälkeen.
"Ei Beethoven antanut Kuutamo-nimeä, eikä hän ajatellut mitään öistä idylliä. Olenkin sanonut, että kuutamon sijasta pianisti voi ajatella ensimmäisen osan inspiraatioksi Bachin preludia!"
Kuutamo- ja Pastoraalisonaattien jälkeen Beethoven joutui kuulovamman pahentuessa suureen kriisiin.
"Hän sanoi olevansa tyytymätön kaikkeen säveltämäänsä ja halusi ryhtyä tekemään jotain aivan uutta. Uskoisin kuitenkin, että konsertit Helsingissä osoittavat hänen olleen turhan itsekriittinen varhaisia pianosonaattejaan kohtaan."

Lisää aiheesta:
Beethovenin varhaiskauden päätös Schiffin sanoin

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Tarkovskin viimeinen elokuva on vertaus uhrista ja ihmeestä

Andrei Tarkovski (1932–1986) oli vakavasti sairas tehdessään viimeistä elokuvaansa. Uhria ei siksi voi olla katselematta venäläisohjaajan testamenttina. Tarkovski kuoli Pariisissa syöpään pian elokuvan valmistuttua.
Gotlannissa Ruotsissa kuvattu Uhri kertoo ihmiskunnan tuhosta, lähimmäisenrakkaudesta, uhrautumisesta ja ihmeestä.
Elokuvan alussa vietetään entisen näyttelijän syntymäpäiväjuhlia eristyneessä talossa syrjäisellä saarella. Kuuluu outo ääni, lasit helisevät. Televisiosta seurue näkee, että ydinsota on syttynyt.
Näyttelijä päättää uhrautua muiden puolesta. Hän lupaa luopua kaikesta itselleen rakkaasta, jos vain Jumala pelastaa maailman.

Seuraa unenomainen matka yöhön, hiljaisuuteen ja pois kaikesta tutusta ja turvallisesta.
"Minua kiinnostaa se, joka on valmis uhraamaan sekä asemansa että nimensä riippumatta siitä, annetaanko tämä uhri eettisten periaatteiden, lähimmäisen auttamisen tai oman pelastuksen nimissä", Tarkovski totesi Uhrin lähtökohdista kirjassaan Vangittu aika.
Erland Josephson näytteli Uhrin pääosaa, miestä, joka luopuu maailmasta pelastaakseen sen.
Tarkovski ja Uhri jättivät Josephsoniin niin syvät jäljet, että hän palasi kokemuksiinsa näytelmässä Yksi yö ruotsalaista kesää. Siinä venäläinen ohjaajanero ja ruotsalaiset elokuvantekijät kohtaavat yöttömässä yössä.
Josephsonin näytelmä esitettiin keväällä 2004 Turun kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana.

Niin kuin muissakin Tarkovskin elokuvissa Uhrin kuvien runollisuus ja tunnelman mystisyys voivat eksyttää katsojan loputtomiin tulkintoihin. Entä onko maailmanloppu konkreettinen, henkinen vai hengellinen?
Tarkovski itse tuhahti elokuville, joissa "kaikki tehdään varta vasten käsittämättömäksi eikä ohjaaja itsekään tiedä mistä on kyse".
"Uhrin vertauskuvallinen muoto vastaa sen tapahtumia eikä vaadi lisäselityksiä", ohjaaja totesi.

KATI SINISALO / Helsingin Sanomat
kati.sinisalo@sanoma.fi

Tarkovskin viimeinen elokuva on vertaus uhrista ja ihmeestä

Andrei Tarkovski (1932–1986) oli vakavasti sairas tehdessään viimeistä elokuvaansa. Uhria ei siksi voi olla katselematta venäläisohjaajan testamenttina. Tarkovski kuoli Pariisissa syöpään pian elokuvan valmistuttua.
Gotlannissa Ruotsissa kuvattu Uhri kertoo ihmiskunnan tuhosta, lähimmäisenrakkaudesta, uhrautumisesta ja ihmeestä.
Elokuvan alussa vietetään entisen näyttelijän syntymäpäiväjuhlia eristyneessä talossa syrjäisellä saarella. Kuuluu outo ääni, lasit helisevät. Televisiosta seurue näkee, että ydinsota on syttynyt.
Näyttelijä päättää uhrautua muiden puolesta. Hän lupaa luopua kaikesta itselleen rakkaasta, jos vain Jumala pelastaa maailman.

Seuraa unenomainen matka yöhön, hiljaisuuteen ja pois kaikesta tutusta ja turvallisesta.
"Minua kiinnostaa se, joka on valmis uhraamaan sekä asemansa että nimensä riippumatta siitä, annetaanko tämä uhri eettisten periaatteiden, lähimmäisen auttamisen tai oman pelastuksen nimissä", Tarkovski totesi Uhrin lähtökohdista kirjassaan Vangittu aika.
Erland Josephson näytteli Uhrin pääosaa, miestä, joka luopuu maailmasta pelastaakseen sen.
Tarkovski ja Uhri jättivät Josephsoniin niin syvät jäljet, että hän palasi kokemuksiinsa näytelmässä Yksi yö ruotsalaista kesää. Siinä venäläinen ohjaajanero ja ruotsalaiset elokuvantekijät kohtaavat yöttömässä yössä.
Josephsonin näytelmä esitettiin keväällä 2004 Turun kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana.

Niin kuin muissakin Tarkovskin elokuvissa Uhrin kuvien runollisuus ja tunnelman mystisyys voivat eksyttää katsojan loputtomiin tulkintoihin. Entä onko maailmanloppu konkreettinen, henkinen vai hengellinen?
Tarkovski itse tuhahti elokuville, joissa "kaikki tehdään varta vasten käsittämättömäksi eikä ohjaaja itsekään tiedä mistä on kyse".
"Uhrin vertauskuvallinen muoto vastaa sen tapahtumia eikä vaadi lisäselityksiä", ohjaaja totesi.

KATI SINISALO / Helsingin Sanomat
kati.sinisalo@sanoma.fi

Monien tyylien säveltäjä

KUKA?

Säveltäjä Kimmo Hakola syntyi 1958. Hän opiskeli sävellystä mm. Einojuhani Rautavaaran, Eero Hämeenniemen ja Magnus Lindbergin johdolla.
Sävellysura sai lentävän lähdön UNESCO:n säveltäjärostrumin voitolla (jousikvartetto 1987). Toinen voitto tuli sävellyksellä Capriole vuonna 1993.
Entinen modernisti tekee monityylistä musiikkia. Esimerkiksi klarinettikvintetto sekä -konsertto yhdistävät modernismia, populaareja melodioita ja sähäkkää klezmer-menoa.
Hakolan säveltäjäura kansainvälistyy jälleen: lokakuussa oboekonsertto saa kantaesityksensä Oslossa ja Marsin mestarilaulajat Itävallan-ensiesityksensä London Sinfoniettan soittaessa St. Pöltenin festivaalilla.
Hakola on viime vuodet ollut Helsingin Musica nova -nykymusiikkijuhlan kekseliäs taiteellinen johtaja. Ensi maaliskuussa kuullaan esimerkiksi yhdysvaltalaisia nykysäveltäjiä.
Hakola aloittaa syksyllä 2005 kaksivuotiskautensa Helsingin kamarikuoron eli entisen Radion kamarikuoron taiteellisena johtajana.
HS

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Maria Callas laulaa huomenna Hakolaa

HELSINGIN JUHLAVIIKOT 19. 8.–4. 9.
Kimmo Hakolan pääteos soi Juhlaviikkojen avajaiskonsertissa

Maria Callasin (1923–1977) ääni laulaa Kimmo Hakolan uutta musiikkia Finlandia-talossa. Pian mukaan liittyy Jussi Björlingin (1911–1960) tenori. Ja lopulta myös tuhatpäinen lapsikuoro.
Kuuntelemme Hakolan tietokone- ja akustista musiikkia yhdistelevää pääteosta Le Sacrifice (Uhri), joka oli yksi Teosto-palkinnon voittajista 2003. Säveltäjä sai yli 13 000 euroa teoksestaan.

Oikeasti tätä palkintoteosta ei ole Suomessa kuullut vielä kukaan. Teosto-raatikin kuunteli typistetyn version kantaesitysnauhaa.
"Pariisin Ircam-nykymusiikkikeskuksessa tehty kantaesitys oli tunnin pituinen lyhennelmä kahdelle solistille ja 32-henkiselle Ensemble Intercomtemporainille", Hakola muistuttaa.
"Vasta nyt teos soi koko 80 minuutin kestossaan ja koko Radion sinfoniaorkesterille orkestroituna."

Uhri viittaa tietenkin Andrei Tarkovskin Uhri-elokuvaan. Elokuvan saa nähdä samalla konserttilipulla perjantaina Finlandia-talossa Hakolan Uhrin jälkeen.
"Ne ovat erillisiä teoksia. Sävellystäni voi kuunnella, vaikka ei Tarkovskia tuntisi. Ja Tarkovskin elokuva esitetään väliajan jälkeen omalla äänimaisemallaan."
Hakolalle Tarkovskin kieli on osa taiteiden "yleispätevää ongelmakaaviota".
"Hän näyttää tietä siihen, miten materiaalia manipuloidaan ja kehitellään siinä missä Mozartin ajan sonaattimuoto tai Aristoteleen Runousoppikin. Taiteen käsityöviisautta voi ammentaa yhdeltä taiteen alueelta ja soveltaa toisessa."
Hakolaa inspiroi Tarkovskin "raskas dramaturgia, joissa asioilla on aikaa vakiintua, kerätä energiaa ja huipentua".
"Sellaiseen pyrin myös sävellyksessäni."

Entä Callas, Björling ja tuhatpäinen poikakuoro?
"Koska kyseessä oli huipputeknologiaa kehittelevän Pariisin Ircam-nykymusiikkikeskuksen tilaus, halusin antaa tekniikan pojille mahdottomia haasteita. Että mallinnetaan Callasin ääni ja laitetaan se laulamaan Hakolaa! Ja sijoitetaan konserttisalin kattoon tuhatpäinen poikakuoro!"
Vuonna 1997 työn alkaessa teknologiaa ei vielä ollut. Vähitellen päästiin lähemmäksi.
"Sämpläyksessä otetaan vain tietty pätkä Callasin ääntä ja muutetaan sen äänenkorkeutta, jolloin tulos on huono. Mallinnuksessa pyritään luomaan koko instrumentti tietokoneella uudelleen, jolloin se käyttäytyisi jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa rekisterissä kuten Callasin ääni käyttäytyi."
Kitaraa ja huilua on jo helppo mallintaa tietokoneella, mutta ihmisääni on vaikeampi, koska kehon ontelot ja resonanssipisteet tuovat jokaisen laulusointiin yksilöllisen sävyn.
"Analysoimme Ircamissa Callasin kehosta ihmeellisiä resonanssipisteitä jotka toivat väriä ja kumeutta. Samoin Fjodor Šaljapinin (1973–1938) rintarekisteri tuntuu soineen käsittämättömästi."
Hakolan teoksessa ihan oikea sopraano Anu Komsi laulaa kilpaa Callasin kanssa ja viulusolisti Laura Vikman soittaa koneen kanssa, vähän kuin Tarkovskin opiskelutyössä Höyryjyrä ja viulu.
Veikkaanpa, että kuulija kiinnittää huomion juuri Anu Komsin akrobaattisiin vokaliiseihin ja Vikmanin sähäkkään sahaukseen, ei tietokoneääniin.
"Historialliset äänet eivät ole pääosassa eikä tietokone saa Callasta tietenkään laulamaan Hakolaa niin viriilisti kuin hän elävänä olisi tehnyt", säveltäjä virnistää.
"Ja on totta, että Callasin ja vastaavien ääntä käytetään teoksessa vain vähän, tosin tärkeissä paikoissa."
Historiatietoisuus on silti osa Hakolan taidekäsitystä. Hänelle "mennyt, tuleva ja nykyhetki ovat läsnä yhtä aikaa".
"Rakastan klassisen musiikin historiaa ja tunnen sen erittäin hyvin. Soitan Beethovenia itsekin ja olen fyysisesti läsnä perinteessä. Samalla musiikissa pitää olla myös avantgardea uuden etsinnän merkityksessä. Puolustan monia lähestymistapoja enkä riko välejäni perinteen, vaan nykyisyyden kanssa!"

Esitys radioidaan, mutta stereolähetyksessä ei ehkä erota sävellyksen tilavaikutelmia.
"Ympäri Finlandia-taloa piilotetut kaiuttimet tuovat Ircamin spatiaalitekniikan kautta vaikutelmia esimerkiksi kilometrin päästä tasaisesti lähestyvästä äänestä", hän kertoo.
Finlandia-talon kuulijan tulisi tuntea olevansa äänimaailman keskellä: edessä, ylhäällä, sivuilla ja takana soi.
"Ja lopussa soivat sitten kaikki Pariisin katedraalien ja kirkkojen kellot samassa osassa tuhatpäisen virtuaalipoikakuoron kanssa. Tämähän on Oratorio Andrei Tarkovskin mukaan. Hän kuoli tietenkin Pariisissa", säveltäjä muistuttaa.

Hakolalle Uhri on hänen tähänastisen tuotantonsa synteesi ja kulminaatio sekä "sinfonia numero nolla" Brucknerin varhaistyön tapaan.
"Olen kohta viidenkymmenen ja tämä summaa monia asioita. Viiden vuoden työ laajeni lopulta lapsuusvuosieni suosikin Mahlerin kahdeksannen sinfonian mittoihin."
Hakola kokee, että vasta nyt hän voi ryhtyä säveltämään "sinfoniaa numero 1" Radion sinfoniaorkesterille. Kantaesitys lienee kaudella 2007–2008.
"Elän vitaalia vaihetta ja musiikin luominen on helpompaa. Aina ei ole ollut näin."

Hän viittaa tietenkin hiljaisiin vuosiin 1990-luvun alussa. Tuolloin kansainvälisesti menestyksekkään alun kokenut säveltäjä ei tuntunut saavan julkisuuteen paljoakaan.
"Hahmottuvalla sävellyksellä on sellainen energia, että joskus sitä haluaa paeta mihin tahansa vain voi. Sitä lukee Dostojevskin koko tuotannon tai soittaa Beethovenin 32 pianosonaattia ettei tarvitse säveltää", Hakola kuvailee.
Jättimäinen, 50-minuuttinen pianokonsertto kuitenkin valmistui 1996 ja avasi sävellyshanat. Ja nyt on toisen todella pitkän teoksen aika.

"Sävelsin hurmiossa, Uhrin mittaa ajattelematta. Tapani on luoda vankka perustus teoksen alussa. Vasta kun kuulija on juurrutettu pois perusmaailman aikakäsityksestä, muutokset tuntuvat merkityksellisiltä ja musiikissa alkaa tapahtua."
Ja kyllähän sitten tapahtuukin, toisen La querre -osan "pelon tiivistymästä" kuudennen osan Tulipaloon ja musiikillisen materiaalin tuhoamiseen. Tästä käynnistyy pitkä loppuosa, jossa tuhosta syntyy "karaistuneempi materiaali".
Onko tämä muuten viittaus Tarkovskin Stalker-elokuvaan, jossa henkilöt tulevat tuhotulta "Zonalta" muuttuneina?
"En ole ajatellut, mutta hyvin bongattu. Ehdottomasti halusin käydä musiikissani Stalkerin Zonalla!"

Kimmo Hakolan Le Sacrifice Finlandia-talossa (Mannerheimintie 13) 19. 8. klo 18. Konsertin jälkeen klo 20 esitetään Andrei Tarkovskin elokuva Uhri.

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Kilpailut värittävät Helsingin suurten orkesterien syksyä

HKO esittää syyskaudella kolme uutta teosta, RSO keskittyy vokaalimusiikkiin

Täksi syksyksi Helsinkiin sattuu kaksi suurta kansainvälistä musiikkikilpailua. Syyskuussa järjestetään Sibelius-kapellimestarikilpailu, marras-joulukuussa on vuorossa Jean Sibelius -viulukilpailu.
Molemmissa tapahtumissa orkesterin leivisköistä vastaavat Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri. Poikkeustapahtumat tietävät pieniä muutoksia orkesterien normaalikauteen.

"Kyllä kilpailut vähentävät omien konserttien määrää. Käytännössä meillä on kaksi konserttia vähemmän", kertoo HKO:n tiedotuspäällikkö Marianna Kankare-Loikkanen.
HKO:ssa ollaan kuitenkin sitä mieltä, että vaikka kilpailut vaikuttavat normaalielämään, juuri näissä on silti syytä olla mukana.
"Ne keräävät uutta yleisöä ja antavat kansainvälistä näkyvyyttä. Sitä paitsi kyllähän meidän pitää Sibelius-orkesterina olla mukana, kun on Sibeliuksen 140-vuotisjuhlavuosikin", Kankare-Loikkanen muistuttaa.
RSO:n intendentin Tuula Sarotien mukaan kahden viikon yhteenlaskettu kilpailuputki syksyllä ei ole mistään pois.
"Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Aina meillä on levytyksiä ja kiertueita, jotka sotkevat normaalia kausirytmiä."
Kilpailut vaikuttavat orkesterien syksyyn myös siinä mielessä, että molemmat saavat omiin konsertteihinsa solisteja kilvan menestyjistä.
Viulukilvan voittaja pääsee molempien orkesterien eteen, mutta kapellimestarikilpailun menestyjästä on tässä vaiheessa kiinnostunut vain HKO.
RSO:ssa aiotaan katsoa vasta kilpailun aikana, löytyykö sieltä sopivaa kapellimestaria orkesterin konserttiin.

Kilpailut ovat kuitenkin vain yksi juonne orkesterien syyskauden ohjelmistossa.
Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmassa on tänä syksynä kolme kantaesitystä. Syyskuun 4. päivä kuullaan nousevan säveltäjäkyvyn, brittiläisen Mark-Anthony Turnagen trumpettikonsertto From the Wreckage. Orkesteri esittää teoksen myös Proms-festivaalilla.
Lokakuussa HKO kantaesittää Sibelius-kapellimestarikilpailun tilausteoksen, Uljas Pulkkisin Trial-teoksen. Samassa konsertissa kuullaan myös Kalevi Ahon fagottikonserton kantaesitys.

Radion sinfoniaorkesteri nostaa esiin tulevalla konserttikaudella varsinkin vokaalimusiikkia. Syksyn aikana kuullaan muun muassa Sibeliuksen Kullervo-sinfonia, Ibertin neljä laulua Don Quijotesta sekä Mahlerin Rückert-laulut, jotka esittää bassobaritoni Thomas Quasthoff.
Kantaesityksiä RSO:n syyskaudella on kolme. Marraskuussa orkesteri soittaa ensi kertaa Tapio Tuomelan toisen sinfonian.
Luvassa on myös Kalevi Ahon sovittama Bachin Preludi ja fuuga C-duuri BWV 545 huomenna LuostoClassicin konsertissa sekä Kimmo Hakolan Le Sacrifice -teoksen uuden version kantaesitys Juhlaviikoilla.

Lokakuussa RSO tekee laajan kiertueen Japaniin. Ohjelmassa on runsaasti Sibeliusta, mutta myös esimerkiksi Mahlerin, Tšaikovskin ja Beethovenin sinfoniat.
Yhtenä kauden teemana on Beethovenin kamarimusiikki – viime kaudellahan orkesteri esitti kaikki säveltäjän sinfoniat.
RSO:n muusikot pitävät sekä kevät- että syyskaudella kamarimusiikkiviikonloput Ritarihuoneella. Konserteissa kuullaan kaikki Beethovenin jousikvartetot sekä sonaatit ja muunnelmat sellolle ja pianolle.
Ensimmäinen kamarimusiikkiviikonloppu on 9.–10. syyskuuta.

MARI KOPPINEN / Helsingin Sanomat
mari.koppinen@sanoma.fi

Sibeliuksen eros roihahti liekkeihin

KONSERTTI / ITÄMERI FESTIVAALI
Salonen sytytti Lemminkäissarjan rytmit ennen kokemattomaan hehkuun

Helsingin kaupunginorkesteri Finlandia-talossa. Johtaja Esa-Pekka Salonen, pianosolisti Hélène Grimaud. – Sibelius, Schumann.

Jean Sibeliuksen orkesteriteoksista Lemminkäissarja saattaa sopia kaikkein parhaiten Esa-Pekka Saloselle. Sen primitivismi oli omana aikanaan hyvin modernia, ja voi melkein olettaa, että nuoren Sibeliuksen hurja puoli miellyttää Salosta enemmän kuin kahden ensimmäisen sinfonian kansallisromanttinen paatos ja myöhempien sinfonioiden klassistinen suuntaus.
Rytmit eivät purkaudu niin villisti missään muussa Sibeliuksen teoksessa kuin Lemminkäissarjan ensimmäisessä ja viimeisessä legendassa. Lemminkäinen Tuonelassa on puolestaan sointiväreiltään kaikkein erikoisinta ja oudointa, mitä Sibelius sai aikaan.
Vaikutti siltä, että Salonen oli analysoinut erityisen tarkkaan partituurin. Teoskokonaisuus koki läpivalaisun, jossa jokainen yksityiskohta sai täsmällisen muodon.
Mikä tärkeintä, kirkas analyyttinen ote yhdistyi visionääriseen hehkuun, joka teki historiaa Lemminkäissarjan esitysperinteessä. Levytys tästä Helsingin kaupunginorkesterin ja Salosen yhteistyön loistavasta tuloksesta pitäisi tehdä.

Voi olla, etteivät Lemminkäisen rytmit ole sykkineet ja tanssineet koskaan niin hurjasti ja huumaantuneesti kuin Salosen ja HKO:n esityksessä. Rytmien tanssillinen elämä Salosella on ollut veressään erityisesti siitä lähtien, kun hän asettui Los Angelesiin, kaupungin erilaisten etnisten musiikkikulttuurien rytmien vimmaan ja vilinään.
Dionyysinen hurmio nousi huippuunsa Lemminkäinen ja saaren neidot -legendassa. Salosen käsissä rytmit eivät olleet koskaan mekaanista iskutusta, vaan hän antoi soidinkarkeloiden pulsseille aina uusia liekehtiviä tai leikkisiä sävyjä ja painotuksia. Vastaavasti jokainen sibeliaaninen melodinen ele sai aina oman hiotun ja painokkaan luonteensa.
Sarjan alusta lähtien kävi ilmi, että Salonen oli kertomassa suurta draamaa. Dramaattinen jännite nousi ja laski kuumeisesti, terävän dynamiikan tukemana. Salonen ei ollut kuuro Lemminkäisen kaihomielelle ja uskonpuutteen hetkille, jos kohta sibeliaaninen eros roihusi esityksessä harvinaisen voitokkaasti.
Lemminkäinen Tuonelassa -legendalla on taipumus hajota epämääräiseen kalmankelmeyteen ja se ikään kuin pakenee kuulijaa. Salonen toi yleisön lähelle hyytävän groteskin kuolemanvaltakunnan, joka sai aikaan kutkuttavia vilunväreitä.
Salonen tuntui hieman liioittelevan Sibeliuksen tarkoituksia, mikä kannatti, koska nyt Lemminkäinen Tuonelassa pysyi koossa. Loppupuolen äkkinäiset tauot katkaisevat usein kokonaan osan kulun, mutta Salonen osasi antaa niille dramaattisesti säpsähdyttävän painotuksen.
Tuonelan joutsenen sävyssä oli eräänlaista wagneriaanista kaipuuta ja öisen äärettömyyden tunnetta. Oman raikkaan sävynsä Salonen antoi tällekin niin tutulle osalle, ja hän sai sen soimaan lumoavan kauniisti ja pehmeästi kietoen kuuluisat soolot osaksi tummasti väreilevää sointikudosta.
Kuolematunteet unohtuivat Lemminkäisen paluussa, jonka räjähtelevät ja svengaavat rytmit tempasivat mukaan riemumieliseen sankarimenoonsa.

Ranskalainen pianosolisti Hélène Grimaud ei tuntunut kertovan satuja ja tarinoita Robert Schumannin a-molli- pianokonsertossa – vaikka sekin olisi Schumannin musiikissa mahdollista.
Grimaud ei runoillut eikä liidellyt fantasian maailmoissa vaan pureutui tiiviisti kiinni klaviatuuriin ja meni eteenpäin motorisen energisesti.
Melodian laulu tai soinnilliset väritysmahdollisuudet eivät paljon kiinnostaneet solistia, rytmi sen sijaan kiinnosti sitä enemmän. Edustikohan tulkinta jonkinlaista uusranskalaista toccata-tyyliä, mene tiedä. Ainakin se oli antiromanttinen, nykyaikaisen asiallinen.
Konsertin ensimmäinen numero, Sibeliuksen sävelruno Aallottaret sopi hyvin Itämeri-festivaalin avajaiskonsertin alkuun. Salosta kiinnosti Sibeliuksen teoksen sointien Debussy-sukulaisuus – samoin kuin teoksen muoto, josta kasvoi huipennuksineen hienostuneen tasasuhtainen kaari.

Hannu-Ilari Lampila
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Bach ja sukulaissielut

VANTAAN BAROKKI / KONSERTTI
Trio Bertali tutkii outoja barokkisäveltäjiä

Trio Bertali Tikkurilan Jokisalissa. Mi Yi, viulu, Gert von Bülow, sello, Glen Wilson, cembalo. – Bach, Biber, Schmelzer

Barokin kahdelta vuosisadalta putkahtaa aina silloin tällöin esiin tuiki tuntemattomia säveltäjiä, joiden musiikkia jotkut muusikot alkavat tehdä innokkaasti tunnetuksi.
Trio Bertali on ottanut nimensä Antonio Bertalilta (1605–69), joka toi italialaisen viulutyylin Saksaan, sävelsi viulumusiikkia ja oopperoita ja toimi hovikapellimestarina Saksassa ja Wienissä.
Bertalista oli konsertissa tosin muistuttamassa trion nimen lisäksi vain hänen oppilaansa Johann Heinrich Schmelzer, saksalaisen viulukoulun perustaja.
Konsertin ääripilareina oli kaksi Johann Sebastian Bachin teosta, C-duuri-concerto ja e-molli-sonaatti viululle ja continuolle. Väliin mahtuivat myös Bach-suvun kahden muun jäsenen hengentuotteet.
Selvää on, että Johann Sebastian jättää sukunsa muut jäsenet varjoonsa suuruudellaan ja syvyydellään, mielikuvituksensa lennolla, melodioidensa ilmaisuvoimalla ja rytmiensä mahtavalla energialla.
Oli joka tapauksessa erittäin mielenkiintoista tutustua Bachin neljännen muusikkopojan Johann Christoph Friedrichin D-duuri-sellosonaattiin. Taitava ja kekseliäs poika oli tämäkin, ja Gert von Bülowin viisikielisen sellon myhäilevästä esityksestä saattoi kuulla, että poika eli onnellista elämää Schauburg-Lippen valistuneessa hovissa Bückeburgissa.

Konsertin vaikuttavin teos oli 1600-luvulla eläneen itävaltalaisen Heinrich Ignaz Franz von Biberin mystinen ja huikeasti pyrähtelevä e-molli-viulusonaatti.
Kiinalainen viulisti Mi Yi on aikamme barokkiviulun soittajista yksi kaikkein taiturillisimmista ja persoonallisimmista. Hän on huippunopea ja äärimmäisen tarkka ja henkii intuitiivista herkkyyttä.
Trio Bertalin kaikki kolme jäsentä ovat hyvin erilaisia persoonallisuuksia, jotka kuitenkin ymmärtävät ilmeisen hyvin toisiaan.
Glen Wilson kuuluu cembalon mestareihin. Isokokoinen yhdysvaltalainen on rauhallisen pintansa alla hämmästyttävän aikaansaava muusikko. Hän on soittanut melkein kaikissa aikamme tärkeissä barokkiorkestereissa.
Wilson on kysytty duopartneri, hän on perustanut yhtyeitä, levyttänyt ja jopa ohjannut, lavastanut ja tietysti myös johtanut Claudio Monteverdin oopperan Il ritorno d'Ulisse in Patria.
Cembalokudoksen Wilson hahmottaa yhtä aikaa vakaan rauhallisesti ja joustavan nopeasti, koskettimistoa kuin hyväillen. Hän piirtää sointupohjan liikkeet erittäin selkeästi ja tekee samalla cembalon äänestä puhuvan, graafista linjaa ja hopeista kohinaa vaihdellen.
Rytmit elävät ilmeikkäästi kaikkein kevyimmilläänkin ja tiivistyvät nopeissa osissa iloiseksi moottoriksi.

Hannu-Ilari Lampila
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Sinfonioita uruilla

KONSERTTI / LAHDEN URKUVIIKKO
David Briggs todisti, että urut on orkesteri pienoiskoossa

David Briggs, urut, Lahden Ristinkirkossa. – Schubert, Tšaikovski.

LAHTI. Lahden urkuviikon tämänvuotinen teema "Sinfoniset urut" perustelee itse itsensä: urut on orkesteri pienoiskoossa.
Uruista löytyvät äänikertoina useimmat orkesterin soittimet, joten romantiikan orkesteriurkutyyli sinfonioineen, alkusoittoineen ja sävelrunoineen oli varsin luonteva seuraus soittimen luonteesta.
Kymmenien ranskalaissäveltäjien ohella myös eräät saksalaisnimet (Reger, Karg-Elert) liittyivät rintamaan. Englannissa ja Yhdysvalloissa rakennetut jättimäiset konsertti- ja tavaratalourut sekä lukemattomat orkesteriteosten urkusovitukset vahvistivat suuntausta.
Kun neobarokkinen uudistusliike saapui sodan jälkeen meille, romanttis-orkestraalinen ja sinfoninen urkukirjallisuus joutui pannaan.
Vähitellen sinfoninen urkumusiikki on löydetty uudestaan, samalla kun välillä vihatut romanttistyyliset urut ovat kokeneet arvonnousun.

Osa-ansio tästä lankeaa Lahden urkuviikoille, joilla urkumusiikki renessanssista moderniin on saanut kukkia ja joille ulkomaiset taitajat ovat tuoneet tuulahduksia vapaammista urkukulttuureista.
David Briggs, New Yorkissa asuva brittiurkuri, saapui Lahteen jo toistamiseen esittelemään Jean Langlais'lta omaksumaansa improvisaatio- ja orkesteriurkuperinnettä.
Kolme vuotta sitten Briggs soitti sovituksensa Gustav Mahlerin V sinfoniasta. Nyt vuorossa olivat Franz Schubertin VIII sinfonia, "Keskeneräinen", sekä Pjotr Tšaikovskin IV sinfonia Briggsin omina sovituksina.
Urakka oli melkoinen, sillä kompromissiurut eivät taivu orkesterimusiikin dynaamisten ja väritysmahdollisuuksien moninaisuuteen. Orkesterin maailman hienostunut eriytyvyys jäi enemmän haaveeksi kuin todellisuudeksi. Myös urkujen sävelulottuvuus asettaa omat rajoituksensa.
Mutta sovitus on aina sovitus: se pitää ottaa omana itsenään, joka ei voi pelkästään jäljitellä alkuperäisteosta. Parhaimmillaan se on uusi teosversio, mikäli sovituksessa on otettu huomioon urkujen omat mahdollisuudet.
Briggs ylsi uusluomissaan aidosti urkumais-orkestraalisiin tehoihin. Soittoa hallitsi orkesterimainen ote, jolla yllettiin vaikuttaviin nousuihin ja haltioittaviin huipennuksiin. Tosin pianissimotehoja kuultiin vähän, ja yksittäiset rekisteröinnit jäivät paikoin urkujen vuoksi etäälle ideaalista.
Schubertista syntyi vahva draama. Tšaikovski sai yllättävän inhimillisen sävyn. Yleisö oli otettu kokemastaan. Improvisaatio molempien sinfonioiden teemoista oli jännittävästi muotoiltu vapaa fantasia, jossa tutut aiheet asettuivat uuteen valoon ja luotiin kytkentöjä Schubertista Tšaikovskiin.

Veijo Murtomäki

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Kuolema ilman kirkastusta

KONSERTTI / TAMMISAAREN KESÄKONSERTIT
Äärimmäisen erilaisia teoksia Tammisaaressa

Suomalainen kamariorkesteri joht. Jukka-Pekka Saraste, solisteina Päivi Nisula ja Juha Uusitalo, laulu, Tammisaaren kirkossa perjantaina. – R. Strauss, Dvořák, Šostakovitš.

tammisaari. Ajattele kuolemaa, hyvä lukija.
Ajattele kuolemaa, jos haluat uskoa säveltäjä Dmitri Šostakovitšia (1906–1975). Hänen mielestään ihmiset tekisivät vähemmän tyhmyyksiä, jos ryhtyisivät aikaisemmin ajattelemaan aikansa rajallisuutta.
Muistutukseksi hän sävelsi sinfonian nro 14, jota voisi kutsua myös orkesterilaulujen sinfoniseksi sarjaksi. Laulujen sanoiksi hän valitsi 11 kuolemaa käsittelevää runoa, Apollinairesta Rilkeen.
Tämä oli järkytys Neuvostoliiton kulttuurivirkailijoille, jotka yhä 1960-luvullakin halusivat musiikin olevan "optimistista". Kuoleman kaikkivaltiuden korostus oli järkytys myös uskovaisille toisinajattelijoille, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynille.
Ateistisäveltäjä oli kuitenkin armoton. Kuolema on suuri, hän muistuttaa vielä teoksen viimeisessä runossakin Rilken sanoin.

Teos on järkyttävä nykykuulijoillekin. Erityisesti kirkossa, jossa kuulee joskus lohdullisempaakin sanomaa.
Teos on myös palkitseva. Ainakin, jos se esitetään niin mestarillisesti kuin nyt. Suomalainen kamariorkesteri ja Jukka-Pekka Saraste olivat aivan parhaimmillaan sinfonian parissa.
Tämä yhden sukupolven suomalaismuusikkojen "all stars" – täydennettynä nykyisin myös nuoremmilla kyvyillä – sai sinfonian elämään asiaankuuluvan karuna, mutta myös läpikuultavana ja kamarimusiikillisena.
Kamarimusiikillista yhteispeliä harjoittivat myös jykevä-ääniset solistit, sopraano Päivi Nisula ja bassobaritoni Juha Uusitalo.
Nisulan yhteispeli esimerkiksi Risto Poutasen sellosoolon kanssa Itsemurhaaja-osassa jätti palan kurkkuun, ja Uusitalo saa fantastisen äänimateriaalinsa taipumaan yhä laajempaan sävykirjoon.
Kuinka Uusitalon hurjuus vaihtuikin hellyydeksi Oi Delvig -runon toisessa säkeistossä, jossa "kuolemattomuus on aina rohkeiden ja jalojen tekojen lopullinen osa".
Tämä on sinfonian ainoa toivonpilkahdus, joka sammuu heti seuraavassa Runoilijan kuolema -laulussa.

Venäjän ääntämystä solistit parantanevat vielä tästäkin. Ruostuneella lukiovenäjälläkin jotain pientä oli huomaavinaan.
Koska sinfonia on sävelletty kahdelle laulajalle, jousistolle ja lyömäsoittajille, puhaltajat päästettiin loistamaan Richard Straussin Serenadissa puhaltimille opus 7 sekä Antonin Dvořákin Serenadissa puhaltimille ja bassolle opus 44.
Eipä noista tosin paljoa jäänyt mieleen, sillä sinfonia oli niin vahva kokemus.
Ajattele kuolemaa, hyvä lukija. Avaa myös tänään radio, jos haluat tarkistaa kantasi näihin äärimmäisen erilaisiin teoksiin.

Vesa Sirén

Suomen päivystävä sopraano

TAMMISAAREN KESÄKONSERTIT 3.–7. 8.
Päivi Nisula sinkoilee Tammisaaresta Ouluun ja Aurajokeen

TAMMISAARI. Sopraano Päivi Nisulaa viedään näinä kuukausina lujaa.
Hän lauloi juuri Tammisaaressa Suomalaisen kamariorkesterin solistina kahta eri ohjelmaa. Tänään hän harjoittelee Turun Aurajoella Richard Wagnerin Lentävää hollantilaista muun muassa Matti Salmisen ja Juha Uusitalon kanssa. Ja syyskuussa on edessä myös Olli Kortekankaan uuden Messenius ja Lucia -oopperan kantaesitys Oulussa.
"Kiireiden puolesta siis ihan hirveä syksy. Mutta mitäs menin vaihtamaan mezzosopraanosta sopraanoksi. Sopraanot joutuvat tekemään työtä paljon enemmän. Oho. Nyt suututin kaikki mezzot", hän naurahtaa.

Aurajoella Nisula esiintyy 17. elokuuta alkaen, koska Turun Lentävä hollantilainen tehdään megalomaanisesti niin, että laulajat esiintyvät Sigyn- ja Suomen joutsen -aluksilla Aurajoessa ja orkesteri soittaa proomussa laivojen välissä.
"Kapellimestarin näkee vain monitorista ja jokaisella laulajalla on kaksi mikrofonia siltä varalta, että toinen menee rikki", Nisula sanoo.
Yleisö sijoitetaan Aurajoen rannalle ja sähköistä vahvistusta tarvitaan roimasti.
"Kyllä se toimii, jos ei sada. Mutta jos sataa, niin saa nähdä."

Kaiken ohella Nisula nostaa kuukausipalkkaa Kansallisoopperasta ja tekee puolikasta lehtoraattia Sibelius-Akatemiassa. Syksyyn mahtuukin Kansallisoopperan Umberto Giordanon Andrea Chenier-oopperan uusi produktio ja kevääseen Wagnerin Parsifalin paluu. Nisula nousi näyttelijänä uudelle tasolle juuri Parsifalin Kundryna.
"Se oli taivas. Harry Kupferin ohjaus näytti, mitä musiikkiteatterin tekemisen pitää olla ja mitä Kansallisoopperasta on joskus puuttunut. Oho. Nyt suututin Kansallisoopperan johdon", hän nauraa.
Hetimiten Nisula kehuu Kansallisoopperaa kovatasoiseksi ensembleksi.
"Pitää olla ylpeyttä siitä, että talossa on sellaisia laulajia kuin muun muassa Lilli Paasikivi, Juha Uusitalo, Ritva-Liisa Korhonen ja minä. Jätin aikoinaan Leipzigin-sopimuksen kirjoittamatta, kun haluan pysyä Suomessa ja meillä on näin hieno talo."

Onko Nisula nyt Suomen päivystävä sopraano? Hänet pyydettiin hätiin myös syksyksi 2006, kun Karita Mattila piti Mikko Heiniön Käärmeen hetki -oopperaa liian matalana äänelleen ja perui osallistumisensa.
"Siitä tulee kiinnostava kantaesitys. Libretto on upea ja musiikki ainakin tällaiselle entiselle mezzolle sopivaa laulettavaa."
Nisula vaihtoi fakkia korkeampaan vuosina 2001-2002. Töitä on riittänyt sen jälkeen entistäkin enemmän.
"En ole toki mikään Aida, vaan korkeahko naisääni. Esimerkiksi Wagnerin Tannhäuserissa olisin enemmänkin Venus kuin kirkasäänisempi Elisabeth", hän vertaa.
Äänilajin myötä myös hänen persoonallisuutensa muuttui.
"Mezzona piti olla fiksu ja laulaa niitä väliääniä. Nyt saa olla hönösti ja blondisti sopraano. Oho. Nyt suututin kaikki sopraanot", hän jatkaa.

Nisula ei pidä diivailusta, mutta tekee heti oopperadiivaparodian kuullessaan, että Juha Uusitalo sai Tammisaaressa sviitin ja hän itse vain pienen huoneen.
"Mitä, apua, en hyväksy! Kirjoita siihen, että sopraano suuttui kun ei saanut sviittiä!"
Pilasta tulee totta, kun Suomalaisen kamariorkesterin toiminnanjohtaja Risto Roto vetää puvun päälle, vie Nisulalle ruusun ja järjestää isomman huoneen.
"Taiteilijoita pitää ymmärtää", Roto huokaa.

Aina ei sopraanonkaan elämä ole ruusuista. Kaksi vuotta sitten Nisula koki äänellisen kriisin ja kääntyi kollegansa Uusitalon puoleen.
"Mentiin harjoitushuoneeseen ja näytin, että tilanne on tämä, mitäs nyt tehdään."
Uusitalo on saanut mainetta Orfeo-tekniikan lähetyssaarnaajana. Suomalaissyntyinen, mutta toki yleisemminkin tunnettuja lauluihanteita soveltava oppi jakaa laulupiirejä.
"Minua se auttoi. Pääsin eroon puskevasta äänentuotosta ja löysin uuden vapauden. Kaikki lähtee nyt musiikista ja tekstistä, ei teknisestä kikkailusta."

VESA SIRÉN / Helsingin Sanomat
vesa.siren@sanoma.fi

Vipinää kesäiltaan

KONSERTTI / LEMI –LAPPEENRANTA MUSIIKKIJUHLAT
Lappeenrannassa kantaesitettiin Lauri Kilpiön uusi pianoteos

Lemi–Lappeenranta-musiikkijuhlien konsertti Lappeen kirkossa. Paavali Jumppanen, Andrew Russo, piano. Tuija-Maija Nurminen, Tim Ferchen, lyömäsoittimet. – Bartók, Kilpiö, Crumb.

Lappeenranta. Kyseessä ei olekaan aivan tavanomainen kesäillan tunnelmointi, kun konsertin ohjelmaan on valittu Béla Bartókin Sonaatti kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille, Lauri Kilpiön teoksen Twin Sweethearts kantaesitys sekä George Crumbin Music for a Summer Evening.
Lemi–Lappeenranta-musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Paavali Jumppanen on aivan perustellusti luottanut lappeenrantalaiseen yleisöön, joka ottikin konsertin haasteen tyytyväisenä vastaan.

Usein törmää sellaiseen melko lapsekkaaseen ajatukseen, että aikamme pianomusiikki merkitsisi aina ja automaattisesti säveltäjän kannanottoa joko instrumentin lyömäsoittimellisuuden tahi melodisuuden puolesta.
Bartók, Kilpiö tai Crumb eivät pode moista traumaa. Modernista flyygelistä on moneksi.
Erityisesti George Crumb venyttää suvi-iltamusiikissaan sekä pianon että lyömäsoittimiston soundimaailmaa moneen suuntaan kaikkine preparoituine rapinoineen, vihellyksineen, hyräilyineen mutta myös siivet levällään lentävine melodioineen.
Vaikka Crumbin shamanistinen säveltäjänote heijasteleekin panteistista – voisi sanoa jopa animistista – ajatusmaailmaa, sopivat hänen teoksensa aina erityisen hyvin kirkkotilaan. Ne tarvitsevat ympärilleen tilaa ja kaikuakin.
Hienolla vaistolla pianistit Paavali Jumppanen ja Andrew Russo sekä lyömäsoittajat Tuija-Maija Nurminen ja Tim Ferchen rakensivat linjan hurjasta hauraaseen.

Voisikohan sanoa, että Lauri Kilpiön Twin Sweethearts muistelee sarjallisuuden kieltä, ei järin dogmaattisesti mutta tietyllä nostalgialla kuitenkin. Teos on nopeasti vaihtuvien tekstuurien kulkue, josta kuitenkin mainitut lyömäsoittimellisuus ja melodisuus erottuvat päällimmäisinä.
Säveltäjä onnistuu nivomaan jyrkästikin vaihtuvat soivat tilanteet toisiinsa alati kihisevillä nopeilla arabeskeilla, joista hahmottuu olennaisempia aiheita "säestävä" taso. Nämä Sweetheartit viihtyvät ylärekisterissä: kahden pianon sävellykseksi on nuotissa harvinaisen vähän bassoavaimella kirjoitettua tavaraa.

Pulssin tuntua Kilpiö karttaa vaihtamalla tahtilajia yhtenään, mutta monipolviset rytmirakenteet pitävät tunnelman kiihkeänä aina hiljaisuudeksi hiipuvaan lopputaitteeseen asti. Paavali Jumppanen ja Andrew Russo olivat nopealla aikataululla sisäistäneet piikkilankaestettä mustuttavan partituurin.
Mutta teoksen nimi? Oma kielivaistoni ei oikein sulata "Sydänkäpykaksosia".

Lauri Otonkoski

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Coplandin optimismi tarttuu

KONSERTTI / TUUSULANJÄRVEN KAMARIMUSIIKKI


Tuusulanjärven kamarimusiikin konsertti Järvenpää-talossa. Sopraano Pia Freund, pianistit Mirka Viitala ja Raija Kerppo, viulistit Elina Vähälä, Jaakko Kuusisto, Pekka Kuusisto, Päivi Rissanen ja Petteri Iivonen, alttoviulistit Mauri Kuokkanen ja Kirsikka de Leval Jezierski, sellistit Markus Hohti ja Sennu Laine, kontrabasisti David Grossman, huilisti Matti Närhinsalo, klarinetisti Tuulia Ylönen ja fagotisti Jaakko Luoma. – T. Kuusisto, Beethoven, Vivaldi, Copland.

JÄRVENPÄÄ. Jaakko ja Pekka Kuusisto sekoittelevat raikkaasti johtamansa Tuusulanjärven kamarimusiikin ohjelma- ja esityspaikkacocktaileja. Yllätyksiä on tarjolla runsaasti.
Sibelius-sali tosin kaipaisi visuaalista lisää, sillä kaksi esiintyjää keskellä tyhjää estradia luo kolkon vaikutelman.
Kevät-teemaan rakennetun konsertin avasi isoisä Taneli Kuusiston sävelaarrearkusta kaivettu herkistävä Keväästä kesään, laulusarja Einari Vuorelan runoihin. Pianisti Mirka Viitalan luomiin karaktääreiltään selkeisiin tunnelmapohjiin sopraano Pia Freund herkisteli niin muuttolintujen odotuksen, riemun kuin veneen keinunnan synnyttämät aatokset.
Yhtä tasapainoisen duon muodostivat pianisti Raija Kerppo ja viulisti Jaakko Kuusisto. Ludwig van Beethovenin sonaatti pianolle ja viululle F-duuri, Kevät, kulki totuttuja tulkintoja vauhdikkaammin, mutta imaisi uudesti hahmottuvien muotojen maailmaan. Fortepianomaisuutta lähentelevä pianon klangi teki oikeutta teokselle.
Antonio Vivaldin Neljästä vuodenajasta Kevät kuului itseoikeutetusti seuraan. Kuuden muusikon tulkinta oli sovinnainen, joskin pientä piristystä tarjosi Elina Vähälän ja Päivi Rissasen toinen toistaan yllyttävä viulismi.
Kamarimusiikkiviikon Amerikka-teema toi "keväkonserttiin" Aaron Coplandin Appalachian Spring -sarjan. Orkesteri herätti alkutahdeilla aamunkajon kuljettaen juuri yhteistä elämäänsä aloittavaa nuorta paria pennsylvanialaisen maatilaelämän alkuun, heitä rohkaistenkin.
Coplandin musiikki on valoisaa ja optimistista, kosiskelevuudessaankin aurinkoisen mielen jälkeensä jättävää.
Keikalle koottu 13-henkinen kamariorkesteri teki saman. Jousten, pianon ja keveiden puupuhaltimien maalamat maisemat tartuttivat elokuiseen rankkasateeseen poistuviin pitkään kestäneen hyvän tuulen.

Annmari Salmela

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Joskus 31 vuotta riittää

KONSERTTI / TAMMISAAREN KESÄKONSERTIT
Schubertin viimeinen sonaatti ja sinfonia soivat Tammisaaressa

Suomalainen kamariorkesteri joht. Jukka-Pekka Saraste, solistina Vjatšeslav Novikov, piano, Tammisaaren kirkossa torstaina. – Schubert

tammisaari. Mitä tehdä, jos on jo 31-vuotiaana kuolemansairas ja sattumoisin myös eurooppalaisen taidemusiikin suurimpia säveltäjiä?
Franz Schubertin (1797–1828) valinta oli tehdä niin monta kuolematonta mestariteosta kuin suinkin ehtisi, vaikka suuri osa tuotannosta oli julkaisematta ja vaikka maine ja arvostus olivat vasta tuloillaan.
Silti Schubert tiesi arvonsa ja pyysi kuolinvuoteellaan, että hänet haudattaisiin mahdollisimman lähelle Beethovenia.

Beethovenia kohti tuntui käyvän myös Tammisaaren kesäkonserttien Schubert-ilta, jonka aikana kuultiin säveltäjän viimeinen pianosonaatti (B-duuri 1828) ja sinfonia (C-duuri 1825–28).
Suomeen asettunut ukrainalaispianisti Vjatšeslav Novikov hylkäsi kaikki käsitykset siitä, että Schubert olisi ollut jotenkin lyyrisempi ja vienompi sielu kuin Beethoven.
Novikovin käsissä Schubertin viimeinen sonaatti oli täynnä maskuliinista tragiikkaa. Alun laulava melodia katkesi synkeästi soitettuun matalaan trilliin, jonka jälkeen Novikov pysäytti teoksen ja vaihtoi kaikessa rauhassa asentoa ennen laulavan teeman paluuta.
Sama katkelmallisuuden korostuminen jatkui koko kolmen vartin ajan. Sisäänpäinkääntynyt hyräily katkesi kerta toisensa jälkeen myös Tammisaaren kirkkoa vavisuttaviin ja kohtalon armottomuutta kuvaaviin jyrinöihin.

Entä viimeinen osa jonka itse Robert Schumann arveli olevan "iloinen ja hilpeä"?
Ei Novikovilla! Hän rakentaa finaalin toivon ja kohtalon vuoropuheluna, jossa kohtalo on aina voitolla. Finaalin avaava aihe on toki leikkisä ja iloinen, mutta Novikov muistuttaa, että tuo aihe ei koskaan pääse voitolle. Se katkeilee ja joutuu aloittamaan alusta yhä uudelleen.
Entä nopea loppuhuipentuma, jota niin monet pitävät iloisena? "Schubertin piti vain lopettaa tuo kaksinkamppailu jotenkin", pianisti murahti konsertin jälkeen.
Dialogissa toivon ja kohtalon välillä Novikov tuntui antavan kohtalolle tuon viimeisenkin puheenvuoron. Kohtalo ehkä myöntää siinä toivon olemassaolon, mutta ei anna toivolle viimeistä sanaa.
Suuri taiteilija tämä Novikov. Erikoinen tyyppi ja suuri taiteilija.

Viimeinen sinfonia (Suuri) sai perusluonteensa ilmeisesti jo 1825, jolloin Schubert oli täynnä elämäniloa.
Näin konsertti sai hieman lohdullisemman lopun, eivätkä yleisön monet yritysjohtajat ja huippupoliitikot joutuneet poistumaan kirkosta pelkästään maansa myyneissä tunnelmissa.
Schumann kirjoitti aikanaan sinfonian "taivaallisesta pituudesta", mutta tällä kertaa teos ei tuntunut pitkältä. Jukka-Pekka Saraste ja Suomalainen kamariorkesteri olivat kaivaneet esiin tarpeeksi detaljeja ja tunnelmien vaihtelevuutta, vaikka jousisto paahde muutaman kerran peittikin puupuhaltimien sanottavaa.
Schubert sai soida suurena ja esikuvistaan jo täysin vapautuneena orkesterisäveltäjänä. Joskus 31 vuotta riittää.

Vesa Sirén

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi

Espanjan maa mieles' valloittaa

KONSERTTI / SAVONLINNAN OOPPERAJUHLAT
Tunteelliset melodiat ja tuliset rytmit hehkuivat Barcelonan oopperan Espanjalaisessa illassa

Espanjalainen ilta Olavinlinnassa. Kapellimestari Josep Caballé-Domenech. Solistit sopraano Ana Ibarra, tenori Vicente Ombuena, baritoni Ángel Ódena, mezzosopraano Cecilia Díaz. Barcelonan oopperan kuoro ja orkesteri. – Granados ja zarzuela-säveltäjiä.

SAVONLINNA. Espanjalaista paikallisväriä alkoi olla niin runsaasti Barcelonan oopperan Espanjalaisessa illassa, että yleisö saattoi jo melkein kuvitella olevansa lomailemassa Espanjassa. Ilmankos vastaanotto vaikutti vieläkin innostuneemmalta ja lämpimämmältä kuin Gaetano Donizettin Lemmenjuoma-oopperan ensi-illassa.
Espanjalaisista tunnelmista oli mahdotonta erehtyä, vaikka konsertin musiikki ei entuudestaan voinut olla tuttua suurimmalle osalle yleisöä. Ohjelma on kuitenkin valittu niin, että se vahvistaa espanjalaisesta musiikista syntynyttä mielikuvaa: tulisia tanssirytmejä ja kastanjettien rätinää, palavaa intohimoa, polttavaa kaipuuta, räiskyvää elämäniloa sekä myös mustasukkaisuuden ja kuoleman säveliä.

Illan tähti on sopraano Ana Ibarra, joka ei ole iältään vielä lähelläkään kolmeakymmentä. Yhtä nuori on myös Lemmenjuoman sopraano Mariola Cantarero, tähtiainesta hänkin. Oopperan tulevaisuus on turvattu Espanjassa, kun maasta nousee tällaisia huippukykyjä, jotka ovat saavuttaneet korkean kansainvälisen tason jo nuorella iällä.
Ana Ibarralla on laajakaarinen, erittäin kantava lyyrinen sopraano, jonka vivahteikkaassa soinnissa säteilevä kirkkaus yhdistyy persoonalliseen tummaan sävyyn. Espanjalaisen illan ohjelma toi esiin hänen kaksi puoltaan: traagis-intohimoisen ja leikillis-tunteellisen.
Illan aloitti Enrique Granadosin Goyescas-ooppera, jonka pysähdyttävä huipennus oli Ana Ibarran laulama La maja y el ruiseñor (Tyttö ja satakieli). Sen hiljainen lyyrinen rauha henki pohjatonta surua, joka enteili tarinan traagista, rakastetun kuolemaan päättyvää loppua. Ana Ibarran sopraano väreili linjakkaan pehmeänä virtana, sävyjään herkästi muuttaen, kauniisti nousten ja laskien.

Musiikillisesti Goyescas on vahva dramaattinen kokonaisuus, joka on täynnä melodian ja rytmin hehkua, väriä ja kontrasteja. Kuoron aktiivinen rooli luo oopperaan sen musiikillisen räjähdyspanoksen. Vaikka kuoro aloittaa teoksen riemukkaan kansanjuhlan tunnelmissa, tanssirytmien riehassa on kuitenkin poltetta, joka tuntuu voivan johtaa traagisiin seurauksiin.
Julman kohtalon varjo alkaa tasaisesti tummentaa Goyescas-oopperan ilmapiiriä. Vaikkei huonosti rakennetussa juonessa pysyisi tekstityslaitteesta huolimatta aina mukana, kaiken aikaa vahvistuu se tunne, että huonosti tässä vielä käy.
Myös muut solistit elivät kiihkeästi intohimodraamassa. Vicente Ombuenan lämpimän tumma tenori oli parhaassa terässään ja hehkui jäntevän voimakkaasti. Ángel Ódenalla on leimahteleva ja vuolassointinen sankaribaritoni. Argentiinalainen mezzosopraano Cecilia Díaz antoi näytteitä äänensä tummahehkuisesta dramaattisesta voimasta, joskin hän sai zarzuela-osastossa vielä paremman tilaisuuden osoittaa upean äänensä syväsointisen värikkyyden ja laajan ilmaisuasteikon.
Kaiken kaikkiaan Goyescas vaikutti hyvältä johdannolta vanhan ajan espanjalaiseen elämänfilosofiaan. Sieltä jäi mieleen joukko toteamuksia: naisen rakkaus on myrkyllinen kukka, miehelle on kilpakosija rakkaudessa tärkeämpi kuin rakastettu. Kuoleman arvoituksellisuus on teoksen johtoteemoja.

Zarzuela-osasto oli elämäniloinen vastapaino traagiselle ensiosalle, joskaan se ei ollut täysin vapaa espanjalaisen elämäntunteen tummista puolista ja rakkauden vaaroista.
Zarzuelalla on pitkä, jo 1600-luvulta alkanut historia ja se on kokenut erilaisia muodonmuutoksia hoviviihteestä koko kansan huviksi. Konsertin jälkipuolen kaikki numerot edustivat kuitenkin 1800-luvun puolivälissä syntynyttä operettimaista zarzuelaa, joka sai uuden nimen zarzuela nueva, uusi zarzuela.
Espanjalaisten kansantanssien rikas rytmiikka antaa aivan oman tulisen viehätysvoimansa ja sammumattoman liikevoimansa uudelle zarzuelalle. Tanssinumerot annetaan usein kuoron laulettavaksi, ja Barcelonan oopperan kuoro esitteli monipuolisesti rytmi- ja vivahdetajuaan. Rytmien kuuluu tietysti olla kipinöivän iskeviä ja tarkkoja, joskus purkauksenomaisia, muttei mekaanisen hakkaavia. Tyyliin kuuluvat aaltoileva keveys ja joustavat sisääntulot.

Jos jotakin oppi zarzuela-osastosta, niin ainakin sen, mitä on aragonialainen tanssi. Solistien hehkuvan melodiset, antaumukselliset tunteenpurkaukset jäivät myös mieleen.
Koketti kujeilunhalu ja leikillinen flirttailu ovat osa zarzuelan operettimaista maailmaa, ja Ana Ibarra hallitsee nämä perinaiselliset taidot synnynnäisen näyttelijän keinoin. Oma lajinsa ovat nopein rytmein vilistävät, viehkeän tunteelliset laulut, ja niitä taiturillinen Ana Ibarra olisi saanut laulaa enemmänkin.
Josep Caballé-Domenechin johtama orkesteri ei ollut aivan yhtä hyvässä iskussa kuin Lemmenjuomassa, mutta räiskähteli ja virtasi joka tapauksessa värikkäästi ja vauhdikkaasti, kuumiin espanjalaisiin nousuihin syttyen.

Hannu-Ilari Lampila

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi