Joskus 31 vuotta riittää

KONSERTTI / TAMMISAAREN KESÄKONSERTIT
Schubertin viimeinen sonaatti ja sinfonia soivat Tammisaaressa

Suomalainen kamariorkesteri joht. Jukka-Pekka Saraste, solistina Vjatšeslav Novikov, piano, Tammisaaren kirkossa torstaina. – Schubert

tammisaari. Mitä tehdä, jos on jo 31-vuotiaana kuolemansairas ja sattumoisin myös eurooppalaisen taidemusiikin suurimpia säveltäjiä?
Franz Schubertin (1797–1828) valinta oli tehdä niin monta kuolematonta mestariteosta kuin suinkin ehtisi, vaikka suuri osa tuotannosta oli julkaisematta ja vaikka maine ja arvostus olivat vasta tuloillaan.
Silti Schubert tiesi arvonsa ja pyysi kuolinvuoteellaan, että hänet haudattaisiin mahdollisimman lähelle Beethovenia.

Beethovenia kohti tuntui käyvän myös Tammisaaren kesäkonserttien Schubert-ilta, jonka aikana kuultiin säveltäjän viimeinen pianosonaatti (B-duuri 1828) ja sinfonia (C-duuri 1825–28).
Suomeen asettunut ukrainalaispianisti Vjatšeslav Novikov hylkäsi kaikki käsitykset siitä, että Schubert olisi ollut jotenkin lyyrisempi ja vienompi sielu kuin Beethoven.
Novikovin käsissä Schubertin viimeinen sonaatti oli täynnä maskuliinista tragiikkaa. Alun laulava melodia katkesi synkeästi soitettuun matalaan trilliin, jonka jälkeen Novikov pysäytti teoksen ja vaihtoi kaikessa rauhassa asentoa ennen laulavan teeman paluuta.
Sama katkelmallisuuden korostuminen jatkui koko kolmen vartin ajan. Sisäänpäinkääntynyt hyräily katkesi kerta toisensa jälkeen myös Tammisaaren kirkkoa vavisuttaviin ja kohtalon armottomuutta kuvaaviin jyrinöihin.

Entä viimeinen osa jonka itse Robert Schumann arveli olevan "iloinen ja hilpeä"?
Ei Novikovilla! Hän rakentaa finaalin toivon ja kohtalon vuoropuheluna, jossa kohtalo on aina voitolla. Finaalin avaava aihe on toki leikkisä ja iloinen, mutta Novikov muistuttaa, että tuo aihe ei koskaan pääse voitolle. Se katkeilee ja joutuu aloittamaan alusta yhä uudelleen.
Entä nopea loppuhuipentuma, jota niin monet pitävät iloisena? "Schubertin piti vain lopettaa tuo kaksinkamppailu jotenkin", pianisti murahti konsertin jälkeen.
Dialogissa toivon ja kohtalon välillä Novikov tuntui antavan kohtalolle tuon viimeisenkin puheenvuoron. Kohtalo ehkä myöntää siinä toivon olemassaolon, mutta ei anna toivolle viimeistä sanaa.
Suuri taiteilija tämä Novikov. Erikoinen tyyppi ja suuri taiteilija.

Viimeinen sinfonia (Suuri) sai perusluonteensa ilmeisesti jo 1825, jolloin Schubert oli täynnä elämäniloa.
Näin konsertti sai hieman lohdullisemman lopun, eivätkä yleisön monet yritysjohtajat ja huippupoliitikot joutuneet poistumaan kirkosta pelkästään maansa myyneissä tunnelmissa.
Schumann kirjoitti aikanaan sinfonian "taivaallisesta pituudesta", mutta tällä kertaa teos ei tuntunut pitkältä. Jukka-Pekka Saraste ja Suomalainen kamariorkesteri olivat kaivaneet esiin tarpeeksi detaljeja ja tunnelmien vaihtelevuutta, vaikka jousisto paahde muutaman kerran peittikin puupuhaltimien sanottavaa.
Schubert sai soida suurena ja esikuvistaan jo täysin vapautuneena orkesterisäveltäjänä. Joskus 31 vuotta riittää.

Vesa Sirén

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi