Lyyrinen pianon filosofi

KONSERTTI

András Schiff, piano, Finlandia-talossa. – Beethoven-ohjelma III.

Runsas kolmekymmentä vuotta sitten András Schiff ylsi jaetulle viidennelle sijalle Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Sankka on se kilpailuvoittajien joukko, joka on painunut unhoon, mutta Schiff on siilautunut pitkällä lyyrisellä linjallaan pintakohinan läpi aikamme etumaiseksi pianofilosofiksi.
Filosofia ei ole raskasta pohdintaa, vaan Schiffin soitossa pilkistelevät myös hiljainen huumori, yöpuolen aavistelu ja viattomuuden nostalgia.
Ludwig van Beethovenin pianosonaateista koostettu kolmas ohjelma osui kronologiassaan voittopuolisesti lyyrisiin, tuntemattomampiin teoksiin.
Verrattuna Grigori Sokolovin maksimaaliseen pureutumiseen Schiff nojautuu taaksepäin ja houkuttelee aivan koskettimiston pinnasta sävelet lempeästi esiin.
Schiff maalasi sonaattien ja niiden osien karaktäärit vähäeleisesti, vakuuttavuudessaan silti voimallisesti. Oppilasmainen g-molli-sonaatti op. 49/1 sai yllättävää syvyyttä jo avauksessa, puhumattakaan ensi osan päätöksen alitajuisesta tummuudesta. Saman opuksen G-duuri-sonaattia on kuultu siinä määrin pikku pianistien kotiläksynä, että Schiffkään ei tehnyt siitä suurta. Rallatteleva, muutamalla koristeella lisätty menuetti oli hauska.
E-duuri-sonaatin op. 14/1 avausosa ilmaantui tyhjästä kuin hiipien, ja sitä seuranneen allegretton tanssiaskeleet koettiin kuin unessa. Pirteässä finaalirondossa vikkelät juoksutukset ja rullaavat murtosoinnut hahmottuivat väreinä, karaktääreinä, sointitasoina ja draamallisina yllätyksinä.
G-duuri-sonaatin op. 14/2 kaksi viimeistä osaa ovat Beethovenin hauskimpia, ainakin Schiffin soittamina. Päätös-scherzo yritti lähteä käyntiin kymmenien tahtien ajan nousevilla juoksutuksilla, kunnes musiikki turhautuneena siirtyi eteenpäin uudenlaiseen melodiaan.
Väliajan jälkeen musiikki vakavoitui, ja tutumpi ja äksykin Beethoven astui esiin. B-duuri-sonaatin op. 22 kissamainen avaus soi kuivemmin kuin konsertin alkupuoliskon harmonisilla varjostuksilla pelannut yleisilme antoi odottaa. Schiff ei jättänyt Beethovenissa tuiki tärkeitä sforzatoja huomiotta, mutta tasapäisen takomisen sijasta niihinkin syntyi suurempia linjoja luovaa hierarkiaa. Adagion fantasiamainen laveus viittasi myöhäissonaatteihin, ja finaalirondon myrskyn katkomassa barokkisuudessa kuultiin fuuga-aineksia, jotka Beethoven oli kasvattava parikymmentä vuotta myöhemmin megalomaanisiin mittoihin.

Jukka Isopuro

Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi