Sibeliuksen eros roihahti liekkeihin

KONSERTTI / ITÄMERI FESTIVAALI
Salonen sytytti Lemminkäissarjan rytmit ennen kokemattomaan hehkuun

Helsingin kaupunginorkesteri Finlandia-talossa. Johtaja Esa-Pekka Salonen, pianosolisti Hélène Grimaud. – Sibelius, Schumann.

Jean Sibeliuksen orkesteriteoksista Lemminkäissarja saattaa sopia kaikkein parhaiten Esa-Pekka Saloselle. Sen primitivismi oli omana aikanaan hyvin modernia, ja voi melkein olettaa, että nuoren Sibeliuksen hurja puoli miellyttää Salosta enemmän kuin kahden ensimmäisen sinfonian kansallisromanttinen paatos ja myöhempien sinfonioiden klassistinen suuntaus.
Rytmit eivät purkaudu niin villisti missään muussa Sibeliuksen teoksessa kuin Lemminkäissarjan ensimmäisessä ja viimeisessä legendassa. Lemminkäinen Tuonelassa on puolestaan sointiväreiltään kaikkein erikoisinta ja oudointa, mitä Sibelius sai aikaan.
Vaikutti siltä, että Salonen oli analysoinut erityisen tarkkaan partituurin. Teoskokonaisuus koki läpivalaisun, jossa jokainen yksityiskohta sai täsmällisen muodon.
Mikä tärkeintä, kirkas analyyttinen ote yhdistyi visionääriseen hehkuun, joka teki historiaa Lemminkäissarjan esitysperinteessä. Levytys tästä Helsingin kaupunginorkesterin ja Salosen yhteistyön loistavasta tuloksesta pitäisi tehdä.

Voi olla, etteivät Lemminkäisen rytmit ole sykkineet ja tanssineet koskaan niin hurjasti ja huumaantuneesti kuin Salosen ja HKO:n esityksessä. Rytmien tanssillinen elämä Salosella on ollut veressään erityisesti siitä lähtien, kun hän asettui Los Angelesiin, kaupungin erilaisten etnisten musiikkikulttuurien rytmien vimmaan ja vilinään.
Dionyysinen hurmio nousi huippuunsa Lemminkäinen ja saaren neidot -legendassa. Salosen käsissä rytmit eivät olleet koskaan mekaanista iskutusta, vaan hän antoi soidinkarkeloiden pulsseille aina uusia liekehtiviä tai leikkisiä sävyjä ja painotuksia. Vastaavasti jokainen sibeliaaninen melodinen ele sai aina oman hiotun ja painokkaan luonteensa.
Sarjan alusta lähtien kävi ilmi, että Salonen oli kertomassa suurta draamaa. Dramaattinen jännite nousi ja laski kuumeisesti, terävän dynamiikan tukemana. Salonen ei ollut kuuro Lemminkäisen kaihomielelle ja uskonpuutteen hetkille, jos kohta sibeliaaninen eros roihusi esityksessä harvinaisen voitokkaasti.
Lemminkäinen Tuonelassa -legendalla on taipumus hajota epämääräiseen kalmankelmeyteen ja se ikään kuin pakenee kuulijaa. Salonen toi yleisön lähelle hyytävän groteskin kuolemanvaltakunnan, joka sai aikaan kutkuttavia vilunväreitä.
Salonen tuntui hieman liioittelevan Sibeliuksen tarkoituksia, mikä kannatti, koska nyt Lemminkäinen Tuonelassa pysyi koossa. Loppupuolen äkkinäiset tauot katkaisevat usein kokonaan osan kulun, mutta Salonen osasi antaa niille dramaattisesti säpsähdyttävän painotuksen.
Tuonelan joutsenen sävyssä oli eräänlaista wagneriaanista kaipuuta ja öisen äärettömyyden tunnetta. Oman raikkaan sävynsä Salonen antoi tällekin niin tutulle osalle, ja hän sai sen soimaan lumoavan kauniisti ja pehmeästi kietoen kuuluisat soolot osaksi tummasti väreilevää sointikudosta.
Kuolematunteet unohtuivat Lemminkäisen paluussa, jonka räjähtelevät ja svengaavat rytmit tempasivat mukaan riemumieliseen sankarimenoonsa.

Ranskalainen pianosolisti Hélène Grimaud ei tuntunut kertovan satuja ja tarinoita Robert Schumannin a-molli- pianokonsertossa – vaikka sekin olisi Schumannin musiikissa mahdollista.
Grimaud ei runoillut eikä liidellyt fantasian maailmoissa vaan pureutui tiiviisti kiinni klaviatuuriin ja meni eteenpäin motorisen energisesti.
Melodian laulu tai soinnilliset väritysmahdollisuudet eivät paljon kiinnostaneet solistia, rytmi sen sijaan kiinnosti sitä enemmän. Edustikohan tulkinta jonkinlaista uusranskalaista toccata-tyyliä, mene tiedä. Ainakin se oli antiromanttinen, nykyaikaisen asiallinen.
Konsertin ensimmäinen numero, Sibeliuksen sävelruno Aallottaret sopi hyvin Itämeri-festivaalin avajaiskonsertin alkuun. Salosta kiinnosti Sibeliuksen teoksen sointien Debussy-sukulaisuus – samoin kuin teoksen muoto, josta kasvoi huipennuksineen hienostuneen tasasuhtainen kaari.

Hannu-Ilari Lampila
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi