Lemmenhuolia fasismin varjossa

OOPPERA / SAVONLINNAN OOPPERAJUHLAT
Barcelonan oopperan aurinkoinen Lemmenjuoma valloitti Olavinlinnan yleisön

Gaetano Donizettin L'elisir d'amore (Lemmenjuoma) Olavinlinnassa. Musiikinjohto Daniele Gallegari, ohjaus Mario Gas, uudelleenohjaus José Antonio Gutiérrez, lavastus ja puvut Marcelo Grande. Solistit Raúl Giménez, Mariola Cantarero, Victor Torres, Paolo Rumetz ja Cristina Obrágon. Barcelonan oopperan sinfoniaorkesteri ja kuoro.

SAVONLINNA. Bel canton, kauniin laulun, taika on Gaetano Donizettin Lemmenjuomassa kaikkein aurinkoisimmillaan.
Hienojen solistien, kuoron ja orkesterin ansiosta tuo taika syttyi valloittavaan hehkuun Barcelonan oopperan ensi-illassa ja sai yleisön lämpenemään ja innostumaan.
Kaiken kukkuraksi Mario Gasin urbaani ohjausratkaisu toimii Olavinlinnassa mainiosti. Juonen logiikka tosin hieman kärsii, kun 1800-luvun alkupuolelle sijoitettu kyläkomedia siirtyy Toscanan maalaismaisemasta 1940-luvun pohjoisitalialaiseen kaupunkiin.

Yllättävän hyvin Lemmenjuoma istuu kuitenkin fasismin ajan kaupunkimiljööseen. Se todistaa, että oopperassa on vahva realistinen taso.
Ohjaaja Gas sai ohjausidean Italian sodanjälkeisestä neorealistisesta elokuvasta, joka kertoo tavallisten ihmisten arjen iloista, rakkaustarinoista, huolista ja kommelluksista.
Lavastaja Marcelo Grande on rakentanut Lemmenjuomaan korkean ja leveän, seiniltään hieman halkeilleen kerrostalofasadin tasanteineen, portaineen, ikkunoineen, sähkövaloineen, katutason kahviloineen ja kioskeineen. Talon edessä on pieni esikaupunkiaukeama lyhtypylväineen.
Näyttämökuva on yksi parhaista, tunnelmallisimmista ja myös moderneimmista, joita Olavinlinnassa on ylipäätään nähty. Punertavan ruskea kerrostalo sulautuu ristiriidattomasti Olavinlinnan harmaisiin muureihin.
Kyläyhteisölle ominainen yhteisöllisyys säilyy kaupunkitalon asukkaissa, ja fasismin varjo on omiaan tihentämään kollektiivista draamaa. Sota-aika kietoo kaikkien talon asukkaiden elämät tiukasti yhteen ja vahvistaa solidaarisuuden siteitä. Ilot ja murheet eletään yhdessä.

Suurimman epäloogisuuden aiheuttaa Nemorinon esittäjä Raúl Giménez. Nemorinon kuuluisi olla yksinkertainen, nuori maalaispoika tai ainakin yrittää näyttää siltä. Muuten hänen rakkaudentuskansa eivät vaikuta oikein uskottavilta.
Giménez ei ole enää nuori laulaja, ja hänen Nemorinonsa onkin ikään kuin vanhapoika, jonka lemmenkaipuu näkyy syystä tai toisesta heräävän vasta myöhäisellä iällä.
Alun perin nuoren italialaistenorin Giuseppe Filianotin oli määrä laulaa. Hänen tulonsa kuitenkin peruuntui, ja tilalle tuli jo pitkän uran tehnyt Giménez.
Logiikasta kuitenkin tällä kertaa viis, sillä Giménez on parhaita bel canto -tenoreita ja maineikkaan espanjalaisen bel canto -tenorin Alfredo Krausin perinteen jatkajia. Giménez laulaa kirkkaasti ja kevyesti notkeaa, säihkyvää linjaa. Krausin tyyliin hän osaa sijoittaa äänensä aivan eteen, ja vaikka ääni on kapeahko, siinä on valo- ja kasvuvoimaa.
Kuuluisan Una furtiva lagrima -aarian Giménez lauloi tiiviistä legato-tyylistä poiketen puhemaisesti, korostaen yksittäisten italiankielisten sanojen painotuksia. Samalla hän rakensi leijailevaa pitkää linjaa. Herkkää tunnetta ei puuttunut, ja rakkauden tunteesta kasvoi aarian upea loppunousu hallittuine dynaamisine tasoineen.

Rakastunutta hölmöä Giménez näyttelee uskottavasti ja hoikkana miehenä hän liikkuu näyttämöllä ketterästi.
Miksi ihmeessä Nemorino saa huijaritohtori Dulcamaralta niin pienen putelin punaviini-lemmenjuomaa, ettei siitä määrästä tule humalaan kukaan? Kunnon viinipullohan sen pitää olla, jotta kokemattoman pojan ensihumala hauskuttaisi kylän väkeä ja yleisöä.
Adinan esittäjä, nuori sopraano Mariola Cantarero jatkaa Katalonian ylpeyden sopraano Montserrat Caballén bel canto -perinteitä. Aluksi hän hieman varoi ääntään ja lauloi korkeita säveliä kovin ohuesti. Varsinkin oopperan jälkipuolella hän sai ylärekisterinsä auki, ja ääni näytti taiturillisen säteilyvoimansa.
Nemorinan palvovat huokailut herättävät Mariola Cantareron Adinassa sen julman kiusanhengen, joka on koko komedian käynnistäjä ja ylläpitäjä. Oikukkaan pinnan alta Adinan rakkaus puhkeaa lopulta kauniisti esiin.
Víctor Torresin kersantti Belcore on tyyppinä kerskailevan, itserakkaan ja karkean sotilaan perikuva, commedia dell'arten perillinen. Torresin baritonin avautuminen vaati aluksi peräänantamatonta turpajumppaa, mutta sitten se alkoi soida miehekkään kiinteästi.

Huijaritohtori Dulcamaraa esittävä basso Paolo Rumetz tekee hahmostaan hillityn ja hyväntuulisen pikkuroiston, ilman suuria komeljanttarieleitä.
Kun kiinteä- ja lämminääninen Rumetz pääsee vauhtiin, Dulcamaran huijaustekniikka, lipevä puhetulva, saavuttaa suggestiivisen koomisen tehonsa.
Cristina Obregónin Giannetta on 1940-luvun kaunottaria ja hyvin kaunisääninen sopraano.
Barcelonan oopperalla on värikkään valoisasti ja notkean iskevästi soiva kuoro, joka eläytyy 1940-luvun kaupunkirooleihinsa aidosti, kuin elokuvassa, huumoria ja elämäniloa viljellen. Italialainen kapellimestari Daniele Gallegari on bel canto -oopperassa kotonaan ja sytyttää orkesterin lämpimästi laulavaan linjaan ja kevyeen rytmiseen kipinöintiin, jos kohta pieniä synkronihäiriöitä esiintyi.
Komedian musiikillista rytmiä Callegari käsittelee elävästi ja kasvattaa orkesterin, kuoron ja solistien yhteistyöstä suorastaan huumaavia huipennuksia.

Hannu-Ilari Lampila
Helsingin Sanomat
hs.kulttuuri@sanoma.fi